Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos 2017. 394 s.

”Minua huimaa, kun ajattelen ’sitä’. Jossain ’tuolla ulkona’, maailmankaikkeuden, kielen ja ajan rajojen takana on ’jotakin’, ja sinne minäkin niin päätäpahkaisesti haluan päästä, tuon jonkin lähelle. Eikä kysymys ole enemmästä eikä vähemmästä kuin totuudesta.”

Mikko Rimmisen viides romaani Maailman luonnollisin asia on eittämättä kokeellisin. Teos ponnistaa siitä, mihin Pussikaljaromaanissa paikoitellen päästiin. Rinnakkaiseen todellisuuteen, jossa uusi tapa kuvata maailmaa on tuloillaan.

Romaani kurkottaa sanojen taakse ja kuvaa sellaista, jolla ei ole vielä ihmismielen eikä liioin -kielenkään antamia ominaisuuksia. Silti romaani pyrkii täsmällisyyteen: miljöö- ja tapahtumakuvauksen ylirealistiseen tallentamiseen.

Se sekoittaa kielenkantimet, ajan-, paikan- ja tilanmääreet sekä käyttää ilmaisukeinoinaan sulkeita, alaviitteitä, listauksia, yli- ja alleviivauksia ja valokuvia. Pitkä, ajatuksesta toiseen pompahteleva lause venyy ja paukkuu, kuten Rimmisen lauseen kuuluukin.

Asetelma on tämä: Ernst, rutinoitunut työläinen joutuu tahtomattaan tekemisiin kosmisen kuution kanssa, joka saattelee päähenkilön kohti korkeampaa ymmärrystä. Tuota ”jotakin” totuudellisuutta, lopullista valaistumista kohti teoksessa kuljetaan sitä koskaan täysin saavuttamatta.

Rimmisen kielessä ei ole kyse vain kikkailusta, uudissanoista tai väenväkisin värkätyistä kielikuvista. Kielen loppumaton joustavuus, kömpelyys ja useiden aikatasojen päällekkäisyys kuvaavat maailmaa, jossa perinteiset merkitykset ovat menettäneet ilmaisuvoimansa eikä uusi kertomisen tapa ole asettunut vielä uomiinsa. Tarjolla on sinnepäin pyristelevää sanojen näytteille asettamista.

Metafiktiivisyys ja vieraannuttaminen ovat romaanin kerronnallisia motiiveja. Kertoja on tarinallistamisen amatööri, joka yrittää Ernestin tekemien muistiinpanojen pohjalta kielellistää ja järjestää tapahtumia luettavaan muotoon. Tuloksena on eräänlainen epäkertomus, lukijaa rasittavakin ajallinen ja tilallinen sekasotku. Tätä kertoja lukijaltaan pyytelee anteeksi.

Pelko siitä, että kielellä tehdyn maailman takana ei olisikaan mitään, jäytää paikoin paitsi kertojaa myös todellisuuskuutiossa valaistunutta Ernstia:

”…mutta huomaan järkyttyväni jo siitä häviävän pienestä mahdollisuudesta, että ’ympäristö’ – ja muulla nimellä tätä tämänhetkistä olinsijaa (sijamuodot sinänsä sikseen) on vaikea kutsua – voitaisiin lakaista, suihkuttaa, puunata ja jynssätä niin steriiliksi että holvikaarien, fraasien, murattitureikkojen, taivas- ja helvettikonnotaatioiden ja muun rojun seassa olemattomiin pyyhkiytyisi myös kieli.”

Mutta Rimmisen kieli ja romaanin maailma on jatkuvasti kaltevalla pinnalla, luisumassa kohti fraasien ja konnotaatioiden täydellistä katoa. Murattitureikkojen alta versoo kuitenkin uutta, vielä keskeneräistä ja käsittämätöntä ”jotakin”.

Keskeneräisen kielen ja merkityskatoisen maailman kuvaajana Rimminen on kulttuurisilla symboleilla, mediaähkyllä ja informaatiotulvalla kasvatetun sukupolven ääni. Kun viittaussuhteita, aatteita, symboleja, intertekstiä ja subtekstiä, kaikkea merkitsevää on liikaa, kokonaiskuva katoaa ja tarkoitteet menettävät selitysvoimansa.

Jäljelle jää yritys murtautua kyllästymiseen asti kerrotun maailman läpi ja tavoittaa latteuksien takaa jotain muuta.

Romaani on kuva 2000-luvun eksistenssikriisistä, mersaultilaisesta yksinäisyydestä, maailman reunalla makaavasta mielestä, joka pyrkii kokoamaan merkitysten mitättömyydestä uudelleen kasaan ”jotain”, siinä kuitenkaan perinteisessä mielessä onnistumatta.

Ajatuksenvirtamaisuudessaan Rimmisen uusin on sitä sorttia kalua, että teosta vertailee mielikseen Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen tai James Joycen Odysseuksen kaltaisiin järkäleisiin. Piippuhyllyn edessä tuijotellaan tulevaan, ja pitkin poikin suurkaupunkia risteillään tarkoitusta etsiskellen.

Romaani teetättää lukijallaan töitä kaikessa ”monipistetodellisuudessaan” ja kielellisessä venyvyydessään, mutta se kannattaa. Romaani loppuu henkilökohtaiseen kiitokseen, päättyy inhimilliseen huokaukseen ja jättää jälkeensä läheltä liippaisevan keskeneräisen surun.

Totta se on. Romaanissa ja Rimmisessä on ”jotain” niin hyvää, ettei sanotuksi saa.

Sanna Jääskeläinen