Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkonen

Teoria kaikkein pienimmistä

Tammi 2015. 46 s.

Runoilija Olli Heikkonen teki läpimurtonsa Jakutian auringolla, joka sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2000. Sittemmin taso on pysynyt yhtä korkeana. Luontokuvasto on ollut Heikkoselle keskeinen, niin myös uudessa Teoria kaikkein pienimmistä -teoksessa.

Nyt Heikkosen ilmaisu on pitkälti tajunnanvirtaa. Huumorista huolimatta teos pohtii myös vakavia eksistenssin kysymyksiä. Nopeasti liukuvat havainnot ovat sirkkaturkkamaiseen tapaan villejä: ”Oletko koskaan rakastunut hymykuoppaan.”

Luontometaforia käytetään runsaasti. Runominän katse tutkii erityisesti sieniä, jotka ”Säteilevät yltäkylläistä valoa”, mutta myös linnut ovat tärkeässä asemassa.

Ekohenkisyys on vahvasti läsnä, jopa ilkikurisesti: ”Ette usko, mitä kaikkea rojua tuuli köhii keuhkoistaan. Kengänpohja ja muovinen vyönsolki eivät ole mitään. Näkisittepä takapihamme röykkiöt, siellä ne ovat kaikki, kuikan kumisaapas, mäyrän frakki ja haikaran kauluspaita.”

Raamatullinen retoriikka viittaa ensinnäkin Jeesukseen: ”Mutta minä sanon teille, kuunnelkaa varpusia, ne ovat höyhenien peittämiä soluja matkalla leivänmurujen taivaaseen.” Toiseksi Bartolomeus, tässä teoksessa lähinnä myyttinen luontohahmo, katsoo maan tasalle: ”On teoria kaikkein pienimmistä, hän puhelee toukille ja juotikkaille, että minussa te saatte äänen.”

Runominä uudistaa kliseitä: ”Sanotaan, että yksinäisyys on kyvyttömyyttä kohdata itseään. Paskat, minä sanon, yksinäisyys on lihaa ja verta, siis lihan ja veren poissaoloa. Tietoisuutta siitä, että seinän takana ihmiset jakavat säväreitä toisilleen.”

Runominä ottaa silti kontaktia muihin: hän puhuttelee naapuria, kilauttaa ja mailaa kaverille. Ihmissuhteiden arvaamattomuutta ei voi kuitenkaan välttää: tuolit voi peittää muovilla, mutta ”ihmisiä vastaan en osannut suojautua”.

Usein runominä viittaa kirjoittaessaan musiikin muotorakenteisiin: ”Tässä minä kirjoitan etydiä metsälle”, sillä ”maa on musiikin kehto”. Välillä muistellaan tuokiokuvin Berliiniä, Roomaa ja erityisesti Prahaa, välillä pompataan sarjakuviin: Tenaviin Jaska Jokusineen ja Tintteihin professori Tuhatkaunoineen.

Pohjoiskarjalaissyntyinen Heikkonen palaa välillä kotimurteeseen – ”Mie en selviä tästä” – , ja karjalanpiirakkakin pääsee veratukseen.

Elämänilo nousee teoksen loppupuolella vahvasti esille.

Linnunlaulun kuuleminen innostaa säveltämiseen: ”Ikkunan takana pieni harmaa lintu sirkutti olemassaolon riemua. Mikä hoppu silloin tulikin löytää kynää ja paperia. Mitä minulta puuttuu, ajattelin, kun piirsin nuottia viivastolle, vain suora linja kolmanteen kerrokseen, säveltaiteen keskustoimikuntaan.”

Teoria kaikkein pienimmistä on yhtä aikaa keveästi polveileva ja sanomaltaan painava. Se virtailee luontevasti mutta monitulkintaisesti.

”Missä on kaikkitietävä kertoja?” kysyy runominä retorisesti. Ehkei sitä olekaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.