Olli Löytty (toim.): Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta

Olli Löytty (toim.): Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Teos 2016. 205 s.

Parhaillaan vietetään kirjailija Lauri Viidan (1916–1965) juhlavuotta. Tammikuussa ilmestyi Sakari Katajamäen toimittama Ne runot, jotka jäivät -runokooste Viidan teosten ulkopuolisista runoista. Katajamäki väitteli filosofian tohtoriksi Kukunorista (1949) maaliskuussa.

Ja Katajamäki jatkaa: hieno, Viidan rakkauskäsitettä ja sen puuttumisen kaipausta käsittelevä essee sisältyy dosentti Olli Löytyn toimittamaan teokseen Luojan palikkaleikkiin. Se koostuu eturivin Viita-tutkijoiden syväanalyyseista.

Esseeteoksen nimi on peräisin Moreenista (1950). Se viittaa Viidan synnyinsijan ja rakkaimman sielunmaiseman, Pispalan, sekalaiseen asemakaavaan mutta Löytyn mukaan myös Viidan tuotannon ja persoonan sisältämiin vastakohtaisuuksiin.

Teoksen avaa itseoikeutetusti emeritusprofessori Yrjö Varpio, jonka väitöskirja Viidasta (1973) rakensi kivijalan myöhemmälle Viita-tutkimukselle. Varpio päivittää väitöskirjaansa Viidan runsaalla kirjemateriaalilla tämän ensimmäiselle vaimolle Kerttu Solinille. Ne valaisevat Viidan sota-ajan määrätietoista kirjailijakehitystä.

Varpio painottaa Löytyn päätösesseen tavoin Pispalan merkitystä Viidalle kirjalliseksi muotoutuneena aineistona. Varpio esittelee Viidan laajaa lukeneisuutta, joka ilmenee rikkaana, joskus hyvinkin syvälle piilotettuna intertekstuaalisuutena. Viidan teknologiakritiikki on nykyisinkin ajankohtaista. Kielen ja sen merkitysten kriittisestä pohdinnasta Varpio toteaa Viidan olleen ”semiootikko ennen semiotiikkaa”.

Dosentti Kukku Melkas analysoi Aila Meriluodon, Viidan toisen puolison, Viita-elämäkertaa (1974). Se on kirjoitettu pariskunnan vaikeista ja dramaattisista vaiheista huolimatta hellästi ja myötäeläen.

Melkas huomauttaa, että teoksen katkelmallinen tyyli välittää lukijalle myös sitä kaoottisuutta, joka aika ajoin hallitsi vahvasti avioparin elämää. Melkas korostaa myös, ettei Meriluoto tee itsestään uhria tai marttyyria, vaan kaihtelematon sävy koskee myös tätä itseään.

Dosentti Jussi Ojajärvi tarkastelee Moreenia teollistumisen ja modernisoitumisen murroksen kokemuksellisena kuvauksena. Hän painottaa Moreenin kertojan moni-ilmeistä lakonisuutta, ironisuutta, lyyrisyyttä ja työläisiin kohdistunutta empatiaa.

Filosofian tohtori Milla Peltonen tarkastelee Viidan tuotantoa työläiskirjallisuuden odotushorisonttia vasten. Hannu Salamasta tutkimusta tekevä Peltonen esittelee Viidan vaikutusta Salamaan niin kirjailijana kuin persoonanakin.

Dosentti Siru Kainulainen kirjoittaa Betonimyllärin (1947) mieskuvasta ja lähilukee rakennustermistölle perustuvaa Julku-runoa syvälle käyden ja siitä paljon irti saaden. Kyse on toiveikkaasta turhautuneeksi ja tuhoalttiiksi käyneestä elämänkulusta. Sitä korostaa vielä runon kehämäinen rakenne: tyhjyyttä, tarkoituksettomuutta!

Filosofian maisteri Miikka Laitisen luennassa Mitä varten kirjoitan -runoa lähestytään tekstin materiaominaisuuksien ja sen asemoinnin kautta. Tälläkin tavalla lopputulokseksi jää runominän eristyneisyys. Kirjailija, filosofian maisteri Johanna Venhon esseessä korostuu puolestaan, kaikesta piinasta huolimatta, jopa uhmakkuuteen saakka yltävä toivon näkökulma.

Filosofian tohtori Maria Laakso ja emeritusprofessori Leena Kirstinä valottavat vaikeaselkoisena pidettyä Kukunoria. Laakso huomauttaa, että teoksen kulttuuriset ja kirjalliset kytkennät eivät välttämättä avaudu nykylukijalle helposti, mutta hän kysyy myös, onko tulkinta sinänsä välttämätön. Eikö voisi vain nauttia kielen akrobaattisesta lennosta?

Luojan palikkaleikki on virkeä, tarkka ja tärkeä esseeteos. Se yltää kauaksi ylitse kuluvan juhlavuoden. Se avaa laajoja näköaloja Viidan tuotantoon ja vakuuttaa Viidan jyhkeästä tilanotosta sekä Suomen kirjallisuudessa että osittain myös länsimaisen kirjallisuuden jatkumossa.

Eija Komu