Orhan Pamuk - Viattomuuden museo

ORHAN PAMUK Viattomuuden museo

Suom. Tuula Kojo. Tammi 2010, 709 s. Vuonna 1952 syntynyt Orhan Pamuk lienee merkittävin aktiivi-iässä oleva turkkilaiskirjailija - ainakin Ruotsin Nobel-komitean mielestä. Se myönsi hänelle kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006, eikä suotta myöntänytkään. Nyt on puheena Pamukin kahdeksas suomeksi ilmestynyt teos, kuudes romaani joukossa, jossa on myös kaksi esseekokoelmaa.

Viattomuuden museo ilmestyi Istanbulissa kaksi vuotta sitten, joten suomennos on saatu luettavaksi kiitettävän ripeästi. Muutenkin lopputulos on myönteinen. Tuula Kojon suomi sujuu luontevasti. Erityisen mukavaa on, että joistakin takavuosina julkaistuista turkkilaislähtöisistä romaaneista poiketen turkkilainen oikeinkirjoitus on lisämerkkeineen säilytetty eikä tilalle ole keksitty länsieurooppalaisia hätäratkaisuja.

Pamuk kirjoittaa kiintoisaa epookkikuvausta 1950-luvulta. Päähenkilö Kemal kuuluu elämän hemmottelemiin ihmisiin. Hän on ympäristönsä kanssa mukavasti toimeen tuleva herraspoika. Kolmissakymmenissä oleva mies elää miellyttävästi perheyrityksessään ja morsiankin on tiedossa.

Käy kumminkin niin, että hän ihastuu laukkukaupan neitiin Füsüniin. No, näinhän alkaa aika moni kertomus, jossa on kolme mahdollisuutta haarautua. Tavallisimmin niin, että neitiin pidetään jonkin aikaa suhdetta, mutta palataan morsiamen luo. Tai miksei niinkin, että jätetään morsian ja otetaan myyjätär. Ja vielä niinkin voidaan elää ja kirjoittaa, että pidetään molemmat, vaimoksi kohoava morsian ja lisäksi myyjätär rakastajattarena. Pamuk ja hänen Kemalinsa menettelevät muulla tavalla. Füsünistä tulee pitkäaikaisten haaveiden kohde, jonkinlainen pyhitetty hahmo, jo tahollaan naimisissa oleva nainen, jonka esineistöstä kehkeytyy Kemalille fetisistinen riemun ja kaihon kohde, museo, pyhäinjäännöskokoelma.

Liika on liikaa Pamuk on taitava ja kärkevä kirjoittaja.

Erityisen ansiokkaasti Pamuk osaa kuvata sukulaisten välisiä suhteita, ja mikä tässä yhteydessä ehkä hiukan harvinaisempaa, myös hyvin myönteisiä suhteita.

Ahkerakin hän on. Aiemmin suomennetussa esseekokoelmassaan Muita värejä Pamuk kertoo työskentelevänsä kirjoituspöydän ääressä 8-10 tuntia päivässä ja saavansa tuolloin aikaan yhden sivun valmista tekstiä.

Määrittelyssä lienee hiukan taiteilijan vapautta. Sen verran tukevia kirjoja lähes kaikki hänen teoksensa ovat, että kenties vauhdin on täytynyt olla aavistuksen verran ripeämpää.

Pamukin teosten suurin esteettinen ongelma tuntuukin olevan määrässä. Toisinaan arveluttaa tarttua näin paksuun kirjaan.

Jo määrällisistä syistä se edellyttää lukijalta melkoista sitoutumista.

Teksti on hyvää, mutta tarvitaanko sitä aivan näin paljoa? Eikö lukija uskoisi vähemmälläkin?

Toisaalta Pamuk luo nykyaikaista muunnosta vanhemman ajan lukuromaaneille ja epookkikuvauksille, ja niistähän tässä juuri onkin kyse. Teoksen loppuun on viisaasti liitetty yli viisisivuinen henkilöluettelo, joka onkin tarpeen.

Kirja on paikallisuudessaan ja tarkassa havainnollisuudessaan muiden ansioidensa ohella mitä sopivinta matkalukemista Turkkiin lähdettäessä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.