Pentti Stranius: Vähän karvas jälkimaku

Kirjokansi 2014. 146 s.

Ryysyläiset ruumiin ja mielen olotilat kehystävät Pentti Straniuksen omaäänistä kokoelmaa. Novelleista rakentuu väljää romaania muistuttava henkilöiden ja paikkojen yhteispotretti. Tekstien näkökulmat ja lähitakavuosien ajankohdat vaihtuvat, mutta mukana kulkee samoja ihmisiä samalta seudulta. Kylän keskuskohdaksi havaitaan kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti Annelin baari.

Tämmöisen lähtökohtapisteen olemassaolo edesauttaa karvasta ja hieman hauskahampaista jälkimakua lukijan kitalaessa. Maisemasta muualle muuttavat henkilöt vievät kylän aistimuksia ja perintöjä kaupunkeihin, Leningradiin asti.

Kansallisuuksia sekoittavat venäläiset opiskelijaympyrät vauhkoonnuttavat tekstiä, mutta annelinbaarimainen meininki ei suomalaisrahjuksen otteista ja ajatuksista katoa hevin rajankaan takana.

Stranius nyörittää vetosolmua maalaiskansallisen hirsipuuhumoristin kynällä. Novelleissa kuollaan vanhuuteen, viinaan, vaivaisuuteen, tapaturmaan – ylipäätään tuonen puolelle luiskahdetaan enempi vahingossa.

Niin kuin monesti mustassa komiikassa, kirjoittajalla on kohteisiin sekä makaaberi että toisin osin lämmin lähestymistapa. Elämä on suhteellinen olotila, ja koska kohtalostaan ei viime vaiheessa kukaan selviä, herättävät onnettomat sattumukset vähintään rivien välissä myötätuntoa.

Usein henkilöt näyttävät heittävän henkensä kuin teuraselikot. Samalla novellien naturalismiin sisältyy inhimillisiä piirteitä. Näitä perustelee paljosti juuri se, että kuvattujen ihmisten taustat piirtyvät niin yhteisiksi. Muistojen laatu on kirjava, mutta muistojen kautta he ovat toisilleen läheisiä.

Kirja käynnistetään hieman urbaanin rikosromaanin tapaan ja salaperäisesti, kunnes jo kolmas novelli kertoo, että kyseinen rikos on selvitetty. Perspektiivi on nyt toinen, mutta tässäkin – kuolemaa tekevän maalaisvanhuksen maailmassa – on liitoskohtansa edellisiin ja tuleviin teksteihin.

Tarinoissa kuollaan tapauksia enempää hämmästelemättä kuin liialti vastustelematta. Kuolemaa ja elämää suhteellistavaa lienee sekin, että joskus vainajat kertovat itse, mitä tapahtui.

Novelleihin rapsahtelee tokkuraisen unen ja valvottavan dokumentin rakeita. Mieto nostalgia pehmentää tyylin raa’anlaista realismia. Stadilaisia (tosin paljon lempeämpiä) rinnastuskohteita voisivat kirjan nuorisokuvauksille olla Hectorin Ake, Make, Pera ja mä ja Hannikaisen baari.

Baarin liepeillä liikuskelevat vanhemmat eläjät taas joko jatkavat juopottelua tai ovat muutoin liki kylähullun kaltaisia, eivätkä sellaisina ympyröissään harvinaisia.

Rivien välissä heihin liittyy karmaisun keskellä liikuttavuutta.