Petri Nevalainen - Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri

Petri Nevalainen Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri

Helsinki-kirjat 2010, 255 s. Kirja, jonka tekemisestä sen kohde kieltäytyi, on ohuehko luonnostelma. Paneutuva ja syvällinen Vesa-Matti Loiri -elämäkerta jää odottamaan tekijää, vaikka Petri Nevalaisen kunnioitus aihetta kohtaan välittyy.

Kirja tarjoaa hyödylliset sekä filmo- ja diskografiat että listaukset Veskun töistä teattereissa. Varsinaisen tekstin osalta teos ei juuri tuo lisäinformaatiota julkiseen Loiri-kuvaan. Lehdet kuuluvat Nevalaisen keskeisiin lähteisiin. Hän on koonnut tuttua aineistoa yhteen.

Arvokasta sinänsä, että hän ei lehtiä selatessaan vilkuile liikaa iltapäiväjulkaisuja ja muuta asian vierestä kirjoittelua. Lähestymistapa on asiallinen ja haluaa painottaa Loirin uran ansioita. Viihteellisen sektorin korostuminen tosin keventää kevyttä kirjaa.

Olkoon, että Spede-tuotanto ja Turhapurot ovat hämmästyttävän suuri määrällinen osa Lorin elämää, esittävän taiteen historiankirjoitus varmasti tulevaisuudessa tähdentää pikemmin hänen persoonallisuutensa syvyyttä ja tulkintojensa vakavaa laaja-alaisuutta.

Kahdet kasvot Nevalainen muistaa kyllä tuon tuosta huomauttaa, että Loiria leimaa kaksijakoisuus, sketsikoomikon ja taiteilijaluonteen vasta-asetelma. Huomiot vain jäävät niin yleisiksi, etteivät juuri herätä kiinnostusta kirjassa, jossa Loirin oma ääni on muutaman lehti- ja kirjallisuussitaatin varassa.

Hieman keskitetymmin kuin Loirin tuotantoa, Nevalainen tarkastelee biografisia otoksia. Niistäkin hän selviää nopein harppauksin ja hennoin jäljin.

Liikkeelle lähdetään esittämällä muutama kuva helsinkiläisen varhaisnuoren elinympäristöstä, rock'n'roll -harrastuksesta, ihastuksista (keskeisesti sirkustyttöön ja Kauniin Veeran Assi Nortiaan) ja mm. urheilusta, kunnes ollaan Oulussa Pojat-elokuvan filmauksissa. Täällä saadaan tuntumaa myös ohjaaja Mikko Niskasen tinkimättömyyteen.

Kaukaa parvelta Periaatteessa kiintoisinta ja, kuten Nevalainen huomauttaa, käytännössä tärkeintä yksittäistä osaa Loirin vahvojen tulkintojen yhteistyökuvioissa esittää vuorovaikutus Kalle Holmbergin kanssa. Se kesti Lapualaisoopperasta (1966) kuunnelmaan Ristisaatto (2006). Sen alku osui teatteritaiteen julistuksellisuuteen ja uudistushakuisuuteen ja kaiket ajat se sujui jatkuvana pyrkimyksenä inhimillisten ja taiteellisten ponnistusten äärirajoille.

Holmberg sanoo Dostojevski-projektin Kepissä on kaksi päätä (1983) merkinneen yhteistyön synteesiä. Rauta-ajan (1982) prosessin ystävykset jaksoivat mm. lukemalla Carlos Castanedan kirjoituksia.

Kovin paljon iskua Nevalainen ei Holmberginkaan lausunnoista saa. Muilta haastatteluiltaan reppu jää vähintään yhtä laihaksi. Jazzmuusikon spontaaniudella, urheilijan kestävyydellä, komiikan tajulla ja mielen palavuudella äärettömän moneen suuntaan työllistetyn Loirin uraa seurataan kuin kaukaa parvelta. Lähituntuma puuttuu.

Uran vähemmän näkyneiltä sektoreilta on, kuten kirja huomaa, hyvä ja tärkeä muistaa Turhapurojen varjosta sellaisetkin Loirin näyttelemät elokuvat kuin Esko Favénin ja Tarja Laineen Rakastunut rampa (1976) ja Jaakko Pyhälän Jon (1983).

Vesku tuodaan esiin myös muusikkona, mutta hänen levytystensä voimaa tai konserttiensa koskettavaa atmosfääriä tämä hieman kuivakiskoinen kirja ei juuri heijasta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.