Petri Tamminen: Meriromaani. Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Petri Tamminen

Meriromaani. Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Otava 2015. 142 s.

Petri Tammisen (s. 1966) teoksiin on voinut lyödä leiman huumorintajuisten ja turvallisuushakuisten ihmisten ilkkaremeksinä. Siinä missä jännäreissä paahdetaan totisina paikasta toiseen, Tammisen tarinoissa jo kodista poistuminen on toisinaan kosminen koettelemus.

Nyt Tamminen sysää päähenkilönsä aina valtamerille asti tarkemmin määrittelemättömään menneisyyteen, jossa purjelaivat eivät ole vielä väistyneet höyrylaivojen tieltä. Eli 1800-luvun loppuun. Tai 1900-luvun alkuun. Ei niin väliä.

Historiallisen täsmällisyyden sijaan Meriromaanin tähtäin on vertauskuvallisessa tarkkuudessa.

Markkinatalous tarvitsi purjelaivojen aikaankin koneita ja tavaroita, joita rahdattiin satamasta toiseen. Kun yksi alus upposi, seuraava hankittiin tilalle.

Vilhelm Huurnan velvollisuudentuntoisesti kipparoimat laivat uppoavat järjestään. Joka kerta hän palaa Turun kautta jalkapatikassa kotimaisemiinsa Askaisiin ja tarttuu hengähdettyään taas ruoriin määränpäänä Arkangeli, Liverpool, Le Havre.

Meriromaanin alkupuolen korostuneen lakoninen ilmaisu tuottaa mielikuvan mustavalkoisesta pseudodokumentista, jonka pääosaan on puikahtanut Buster Keatonia muistuttava kovia kokeva, hellittämätön hahmo.

Tarinan koominen taustavire vaihtuu kuitenkin yhdellä iskulla läsnä olevaksi traagisuudeksi. Samalla Meriromaani harppaa kertomuksena sen verran, että on kanttia kutsua 142 harvarivistä sivua romaaniksi.

Sen koruton todellisuus on kaukana meritarinoiden kantaisästä Odysseiasta, jossa neuvokas veteraani Odysseus palaa harharetkien jälkeen sankarina vaimonsa luokse 20 vuotta sotaan lähdöstään. Ennemmin kapteeni Huurnan todellisuus vaikuttaa Sisyfoksen todellisuudelta, toisteiselta raadannalta turhuudessa.

Tammisen edellinen julkaisu, Rikosromaani (2012), sotkeutui genreä keikuttavaan ideaansa. Meriromaania konstikkuus ei vaivaa, vaan se on Tammisen romaaneista kokonaisuutena ehein ja lähimpänä Antti Hyryn suoraviivaista avaruudellisuutta.

Teoksen epäsuora kerronta tuo mieleen hyvässä tai pahassa Antti Tuurin.

Ja kun romaanissa kaikuu nimestä alkaen Veijo Meri, niin mitä esikuviin tulee, Tamminen toteuttaa edelleen omaa kolminaisuusoppiaan.

Meriromaani ei ole yhtä helposti lähestyttävä kuin arkidraamallisemmat Enon opetukset (2006) ja Mitä onni on (2008), jotka saa laskea suomalaisen melankolian merkkipaalujen päättymättömään joukkoon. Siitä ei löydy Tammisen lyhytproosasta tuttua luvutonta määrää älykkäitä yksityiskohtia. Eikä se esteettisessä konservatiivisuudessaan houkuttelene kokeilunhaluista kirjallista nuorisoa.

Mutta toivottavasti Meriromaani löytää yleisönsä. Lopulta se tarjoaa mieskirjailijoiden tavanomaisen menun ulkopuolelta rautaisannoksen lohtua, jota on maustettu sopivasti huumorilla ja kauneudella. Kuten sen knallikaverin elokuvat.