Philip Norman: Paul McCartney. Elämäkerta

Philip Norman: Paul McCartney. Elämäkerta. Suom. Tero Valkonen. Gummerus 2016. 697 s.

Kun olosi on paha, vastaus voi olla Hey Jude, joka ainakin itselleni on kuin uudistava Feeniks, myytin lintu. Yön tullen se sytyttää itsensä ja pesänsä noustakseen tuhkasta ja mirhasta jatkamaan valoisaa kiertoa.

Paul McCartneyn moni laulu muistuttaa arkkityyppiä, ikiaikaista valmiutta valoon ja myönteiseen – rituaali-ilmiötä, jatkuvuuden sykettä ja luovaa harmoniaa.

Tällaisin tunnelmin ja konserttikokemuksin McCartney on haavoittuvuuksineenkin hyvänmielen henkilöitymä. Toki elämäkerta kertoo kosolti myös muusta kuin musiikista ja rakkaudesta.

Philip Norman tähdentää, että McCartneyn hellyttävä ulkokuori peittää surua ja epävarmuutta – äidin varhaisen kuoleman pysyvästi vaikuttamaa synkkäviritteisyyttä. Tämä asenne osaltaan johti Paulia, kuten Norman liioitellen vihjaa, ”popmusiikin merkittävimmäksi kapinalliseksi”.

Ahkeran Beatles-elämäkertakirjurin tiiliskivi keskittyy vain puoliksi The Beatlesiin ja musiikkiin. Runsaat detaljit henkilön ”aikuisuudesta” tekevät kirjasta myös talousbiografian, oikeudenkäyntiketjujen puuduttavan raportin ja ylirikkaiden piirien henkilökuvissa säröilevän kameran.

Keskeistä on kohteeseen liittyvä lahjakkuus ja työenergia. McCartney ei lue nuotteja, mutta taikoo intuition valppaudella lyhyistä lauluista timantteja ja koostaa taiteellisista kollaaseista suuria aarteita.

Intohimo musiikkiin hehkuu yhtä hyvin varhaisia lauluja kotona rivitalohuoneessa John Lennonin kanssa Liverpoolissa rustattaessa kuin sittemmin Paulin mahtavilla tiluksilla Skotlannissa tai Band on the Runin luomisvaiheissa Nigeriassa. McCartney tekee musiikkia aina. Yesterday ilmestyi unessa.

Raikkaimmillaan Norman on jälleen kerran kuvatessaan The Beatlesia, jonka oleellisuutta on Lennonin ja McCartneyn innoitus ja symbioosi; maagisen soundin kehitys erilaisuuden ja spontaaniuden kautta. The Beatlesin ja McCartneyn tuotannon kautta kirjoittaja tutkailee Ison-Britannian kulttuurimuutoksia.

Paradoksaalisesti yksi keskuslähtöpiste on Hampuri. Sen rankat esiintymismaratonit hioivat The Beatlesista oman itsensä. Maailmaa muuttaneeseen beatlemaniaan tarvittiin Saksan-turneiden jälkeen vain ja ennen muuta pari onnenpotkua; Brian Epsteinin markkinointi ja George Martinin tuotanto.

Yhtä kaikki kyse oli The Beatlesin hämmästyttävästä ”kollektiivisesta mielestä”. Vaikka jo Sgt. Pepper -albumin (1967) jälkeiset vaiheet tähdentävät jäsenten erillisyyttä, ei edes rankka välirikko jatkuvine sekavine ja lukemattomien hännystelijöiden jyrkentämine oikeudenkäynteineen erota heitä lopullisesti. Olkoon, että yhtyeen comeback useista virityksistä huolimatta kävi selkeästi mahdottomaksi.

Lapsuuskodin myönteisyys seuraa päähenkilöä aviomiehenä ja isänä. Kumppanuudessa Linda Eastmaniin hehkuu kiintymys, joka – täysin eri tavoin – yhdistetään myös Johniin ja Yoko Onoon. McCartneyn myöhempi selkiintymätön liitto Heather Millsin kanssa vaikuttaa Linda-suhteen pimeältä kääntöpuolelta, ero-oikeustaisteluineen lähes via dolorosalta.

Lauluntekijänä McCartney on monipuolisuudessa harvinainen ja usein sanotusti ”harmiton”. Tunnelmallisen esteetikon ja lyyrisen visionäärin imago ja dynamo säilyvät Wingsissä ja myöhemmissä kokoonpanoissa.

McCartneyn vahva, kirkas ja pehmeä lauluääni, korkeat, soljuvat harmoniat, valloittavat melodiat ja monet sanoilla kuvaamista karkaavat tekijät siivittävät skifflen ja rock’n’rollin ajan The Beatlesin sytyttämää henkistä ja kaupallista evoluutiota, nuoriso- ja musiikkikulttuurin nousua, ja Englannin taloutta.

McCartneyn elämässä ja tuotannossa Liverpoolin arjella ja lapsuuden nostalgioilla on aina osa. Mutta varhain katsanto laajenee työläistaustan, viktoriaanisen aristokratian ja tietysti taidelajien risteyksiin. Näillä teillä kohtaavat monet muutkin lohkot kuin beat, avantgarde ja klassinen musiikki.

Wingsin alkuvaiheet The Beatlesin jälkeen olivat vaatimattomat vain hetken. Huikea menestys jo muun muassa Band on the Runilla (1973) säteilee Paulin tyylillistä herkkävaistoisuutta.

Tulevien vuosikymmenien kierrossa hän on mukautunut moniin uuden ajan villityksiin ja musiikkimuotojen sisäistyksiin. The Beatlesia hän ei tavoita, mutta onnistuneesti hän yhtä kaikki säilyttää laatunsa, usein sentimentaalisena ja konservatiivisena, mutta päivän hermolla ajattomuuden taikurina.

Käsittämättömät rikkaudet, suhdetoimintataju ja musiikkiteollisuuden juonitteluihin kietoutuminen eivät kätke pohjimmaista Paulia, hämmästelevää kuin pikkupoika, löytöretkeilevää kuin ikinuori mestari.

Teppo Kulmala

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.