Pirjo Hassinen: Popula

Otava 2012. 317 s.

Perinteisten kukka-akvarellien maalaamista harrastava työtön Pirjo Vainio menee Ateneumin näyttelyyn ja tuhrii sen kukka-aiheisia teoksia – ”roiskeita”, ”postmodernia tekotaidetta”, hän raivoaa.

Pirjon naapuri ja lähes rakastettu P.A.H.A (Perttu Alvari Hermanni Aalto), portsari, asuu dementiaa sairastavan äitinsä huoneistossa ja käy katsomassa tätä hoitokodissa. Perttu purkaa patoutumiaan lyttäämällä kapakka-asiakkaan henkihieveriin.

Pirjo ja Perttu saavat molemmat asiaansa ajajan. Puolustajaksi ilmestyy puolue, vaalivoittaja, kansan ääni – Popula. Pertusta pestataan puoluejohtaja-ministeri Jukka Kalmarin autokuski ja henkivartija. Populan lakimies ryhtyy hoitamaan Pirjon ja Pertun oikeuksia.

Pirjo Hassisen romaanihenkilöitä ovat myös Pirjo Vainion tytär Rita ja tämän mies Ville, jolla on edellisessä avioliitossa Etelä-Afrikasta adoptoitu lapsi, nyt 14-vuotias Tuulia.

Edelleen kirjassa esiintyy Populan lähiökannattajia, vasemmiston rivikansanedustaja ja muun muassa fasismin imitaattoreiksi retkahtaneita hylkiöitä.

 

Ihmisten tekoihin vaikuttavat heidän henkilöhistorioistaan kumpuavat kaipuut ja estot ja syrjäytyminen tai sen pelko. Hahmot tapahtumineen takertuvat hätkähdyttävin sisäisin ja ulkoisin, psyykkisin ja sosiaalisin jännittein toisiinsa. Popula on rankka lukuromaani, jota leimaavat irrallisuus, hätä, hyväksikäyttö, väkivalta.

Hassinen on ajatuksia visualisoiva kirjoittaja, vertauskuvilla sanoittaja. Näin runsaat rinnastukset ja assosiaatiot ehkä etäännyttäisivät, elleivät olisi osuvaa, arkiseen sanontaan koreilematta sitoutuvaa ja sellaisenakin paikoin aforistista kieltä.

Lukuromaanista vieraannuttavampaa ovat kertojanäänen huumoriton ja sarkasmia hipova sävy sekä monin kohdin myös seksuaali-kehollinen naturalistisuus. Sukupuolisen ja sosiaalisen näyttämön havainnoijana Hassinen on kuitenkin tyyliään johdonmukainen, katu-uskottava ja siinäkin nykyisyyden tulkki.

 

Niin tämä erinomainen romaani levittää lehtensä kuin iso myrkkykasvi, yksi kirjan tematiikkaa havainnollistava symbolinen elementti: raatokukka, mädältä lemuava ja uteliaille yleisöille kasvitieteellisessä puutarhassa näyteltävä kummajainen. Sen löyhkä tuntuu leijuvan dementiakodin ilmapiirissä, kuvatussa rajussa väkivallassa ja teoksen maailmankuvassa.

Jos kasvin lonkerot siis kasvavat suomalaisesta nykyisyydestä, ne rönsyävät myös Saksaan, jossa Ritalla on ollut Eurooppaa ja Suomea osaltaan henkilöivä miessuhde.

Kiertymät ulottuvat samaten Afrikkaan, josta tumma Tuulia on tullut kansalaisten ja puolueiden asenteiden- ja tunteidenjakajaksi. Hän herättää rasismia ja mustasukkaisuutta, mutta ruumiillistaa romaaniin kuuluvan universaalisen inhimillisyyden haasteita.

Kuvatessaan vihaa, surua, ahdistusta Hassinen on riipaisevampi kuin koskaan. Silti, synkkyyttä vasten heijastettuna, romaani löytää myös vastakohtaisuutta – sydämen valoa, jonka välkkeet syttyvät kuin tähdet yössä, tarkasti kuin teoksen kokonaisuutta leimaava onnettomuuden ilmanala.

Onni perustuu ehkä realistisesti ottaen harhaan tai hellyys katoavuuteen, mutta hetkessään ne ovat olemassa.

 

Poliittisen pelin ja sen mukaisen reaalitilanteen, populismin ja pyrkyryyden naamiot kirja tallentaa kuin iltalehden välistä ja alta irvistävä ajankuva.

Romaani on väärinkäytösketjujen ja osaamattomuuden heijastin. Siitä peilautuu ilmiöiden hermonpäissä tykyttävä ihmisyyden hätä. Siitä kuuluu tehokulutukseen ajastetun pommin nakutus.

Yksilö lähikumppaneineen on kuin pieni päiväonkija, jonka elämänusko takertuu sosiaalisen yöpuolen valtaverkkoon.

Henkilökohtainen tunne on puro, jonka maailmanmeri patoaa kuin medialle perso ja kotoisat ahventunnelmat nielaiseva mustekala, veret imaiseva lonkero, ruodot nielaiseva syväkurkku, yhteiskunta.

Teppo Kulmala

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.