RAIJA ORANEN - Nimeltään Kekkonen

RAIJA ORANEN Nimeltään Kekkonen

Teos 2011. 597 s. Raija Oranen on siitä harvinainen kirjailija, että hän ei pelkää ottaa aiheekseen reaalitodellisuutta. Tänä vuonna valokiilaan on päässyt Urho Kekkonen ja hänen kuningastiensä sodan päättymisestä Hrustsovin ja Kennedyn kanssa käytyihin keskusteluihin ja noottikriisiin.

Laajojen teosten yleinen ongelma on epätasaisuus. Orasen kirjan alkuosa on melkein piinallisen jännittävä, kun suomalaiset poliitikot vuodesta 1943 eteenpäin junailevat sodan, rauhan, Marskin, venäläisten ja saksalaisten välissä. Ei voisi olla hurjempaa.

Kokoukset ja soitot, illalliset, istumiset ja yölliset. Rauhansopimuksen solmiminen, Hotelli Tornin uudet isännät, Porkkalan ja Kannaksen katoaminen Suomen kartalta, YYA-sopimus. Oranen saa tapahtumasarjan eloon.

Paljon tapahtuu jatkossakin, mutta tahti ja lukijan mielenkiinto vähän hiipuvat. Arkipäiväistä sisäpolitiikkaa riittää ja ainakaan nuoremman polven lukijoille nimet eivät sano mitään.

Oliko välttämätöntä venyttää kirja liki 600 sivuun? Lopun nousu, Kennedyn päivälliset jaa Hrustsovin tapaamiset olisi selvitty vähemmilläkin maalaisliiton puoluepukarien juonittelulla kirjan keskivaiheilla.

Viina ja naiset Kekkosen yhteydessä puhutaan aina naisista. Niin tässä kirjassakin. Sylvi Kekkonen esiintyy tasaisesti pitkin kirjaa pienimuotoisissa, hyvin hallituissa kohtauksissa. Hänen älynsä ja terävänäköisyytensä menevät usein ohi Kekkosen.

Pahan nivelreuman ja muun sairastelun takia aviollista yhdyselämää ei ole: "Avioeroa hän (Kekkonen) ei edes miettinyt. Olisi ollut anteeksiantamatonta jättää nainen sen vuoksi, että hän sai riesakseen tuskalliset sairaudet."

Kekkonen oli kuitenkin naisten mies ja tarvitsi fyysisiä kontakteja. Tämä romaani esittelee heistä kaksi, Anne-Marie Snellmanin ja Tabe Slioorin. Kohtaukset ovat tervetulleita kevennyksiä politiikan virtaan.

Nykylukijan huomiota kiinnittää myös se hillitön määrä viinaa, joka virtaa 1940-1960-luvulla. Kekkonen juo muiden muassa, mutta muut juovat, jos mahdollista, vielä enemmän. Huh, huh.

Entä mitä tapahtuu proosalle? Kun maailmamme on ylivisualisoitunut, kirjailijat jättävät suosiolla kuvaamisen kameroille, kirjoittavat ylös vain repliikit ja juonen käänteet. Oranen on kirjoittanut tv-sarjoja, ja tietää, miten tällainen toiminnallinen mutta kuvaton teksti syntyy.

Itseäni se tavallaan miellyttää, mutta entä sukupolvea, joka ei tiedä, miltä näytti 1950-luvun ravintolasali, Stalinin arkku tai Ahti Karjalainen?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.