Rakkaus ei ole systeemi

Andrei Makine

Ikuisen rakkauden kosketuksia

Suom. Annikki Suni. WSOY 2012. 158 s.

Venäläislähtöisen, vuonna 1987 Ranskaan muuttaneen Andrei Makinen teos on luettavissa romaanina tai kertomuskokoelmana, jota se varsinaisesti on. Kertojanääni pysyy samana. Henkilöt ja kohtaukset osittain palaavat eri tarinoissa.

Kirjassa tarkastellaan Neuvostoliiton rappiota ja toisinajattelijoiden vastarintaa. Selkeä ja havainnollisesti pelkistävä kerronta luo siltaa nykyhetken ja lähimenneisyyden välille.

Historian lyhyt harppaus on mittasuhteiltaan valtava. Neuvostoromahdus kuitenkin tuo mukanaan uusia lähes vastaavaan asetelmaan perustuvia korokkeita, oppositioita ja vankiloita.

”Aitauksen järjestys rauhoittaa. Se on kansan maallinen uskonto”, Runoilijaksi kutsuttu, järjestelmän silpoma yksinäinen ja itseironinen laumaelämän pilkkaaja Dostojevskin Ivan Karamazovin tapaan huomauttaa. Auktoriteettisidonnainen riivaus vaivaa koko ihmiskuntaa.

Mutta Makinen herkässä kirjassa on taso, joka kumoaa eriarvoisuuden, säännöt, keinottelun, poliittisen suggestion sekä myös toisinajattelun sellaisena kuin se pohjautuu itsekeskeisyyteen ja pinnallisuuteen.

Mainittu Runoilija tunnistaa lumisateessa ja palavan puun tuoksussa subjektiivisen kykynsä aistia kauneutta, jonka hän liian myöhään oivaltaa elämässä tärkeimmäksi.

Elämykselliset välähdykset muuttavat ihmistä. Yksi hetki, elämänvaihe muistetaan tunteen, kokemuksen ja kuvitelman, eikä niinkään järjen, käsittämisen ja logiikan näkökulmasta. Yksilön onnen- ja suruntiloihin yhteiskuntaohjeistot ja kritiikki eivät yllä.

Metaforista ehkä tiivistetyin toteutuu tarinassa Nainen joka vapautti minut vertauskuvien vallasta. Orpopojan lapsenmieli katsoo propagandaparaatia merkkinä opettajien kertomasta onnelasta, lähitulevasta kommunismista, jossa kaikilla on kaikkea.

Mutta laitakaupungilla poika joutuu torin korokerakennelmien ja johtajankuvien ankealle varastointipaikalle. Pujahtaessaan sinne kasattujen telineiden ja kulissien sisäpuolelle hän jää niiden vangiksi, häkkilabyrintin umpikujaan. Viimein ulos vapauduttuaan hän näkee yksinäisen naisen ja tämän silmissä tuskan häivähdyksen.

Naisen kohtaaminen merkitsee pojalle rakastumisen kokemusta, kaikkeuden tunnetta. Sellainen kantaa läpi Makinen teoksen ihmiskohtaloiden. Ratkaisevaan muistoon sisältyy epämääräistä tunteellisuutta, mutta se syrjäyttää virallisen historian välittämän ”totuuden”.

Maailma, minkälainen onkin, ei pysty kajoamaan rakkauteen, joka ei vihaa, ei edes järjestelmää, vaikka tämä useasti tekee rakkauden käytännössä toteutumisen mahdottomaksi.

Makinen tyyli lähestyy hieman sosialistista realismia sellaisena kuin se kuvaa rakkauden ihanteellisuutta. Mutta siinä missä neuvostokirjallisuus hakee tai joutuu hakemaan tunteiden takeeksi systeemin, Makinelle rakkaus on omaehtoinen maailma. Se on minuuden ja olemassaolon yhteinen kosketus, yksilöllinen ja lähtemätön ykseyden vaikutelma.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.