Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Minerva 2017. 261 s.

Talo on tamperelaisen Riina Paasosen taitavakielisen esikoisromaanin raskas symboli.

Rekkakuski Johannes on vihdoinkin maksanut talon omaksi. Siellä asuvat ihmiset muodostavat eräänlaisen keskivertoperheen – normaalielämän kulissin. Talon epäjärjestys, homehtuminen, maatuminen rinnastuu jokaiseen perheenjäseneen. Johanneksen ”kotieläimeksi” lyöttäytyvä supikoira inhimillistyy sitä mukaa, kun perheen subjektit ja keskinäiset suhteet lahoavat. Romaanissa vaikuttaa kumuloituvan rappeutumisen motiivi.

Vaimo ja äiti ilmentävät miehen kannalta lähes tyranneja. Kaksi aikuistunutta lasta lukkiutuvat omien traumojensa kahleisiin. Tunteiden erityiskohde ja kuvastin on supikoira, Volmar. Oikea koira (Pyhä-Henki) lyödään laimin ja haudataan.

Se, että Aura, perheen tytär, ihailee rikollinen Maria Åkerblomia, on viite tarinan tummaan, realismin, kuvittelun ja unen aineksia yhteen nivovaan aggressiiviseen ilmapiiriin.

Sisäisen traagisuuden ainekset näyttäytyvät liki kauhukertomuksena. Tämä tuo mieleen ainakin ruotsalaisen Lars Norénin shokeeraavat perhenäytelmät. Kuten niiden katsomossa, myös Paasosen kirjaa lukiessa tulee halu sulkea vaihteeksi silmät.

Kertoja kuvaa tehokkaasti läheisyyttä, josta puuttuu läheisyys. Häkkiä muistuttavaan kotiin jäädään vangiksi tai sieltä karataan ajatuksissa ja konkreettisesti. Myös perheen ulkopuolelle suuntautuvat ihmissuhteet näyttävät toivottomuuteen kilpistyviltä törmäys­kursseilta.

Supikoiran jatkuva läsnäolo ruumiillistaa tukehduttavaa ja raadollista sisäistä ilmastoa, jonka vallassa myönteisiä tunteita ei osata kohdistaa etenkään läheisiin. Äärimmäiset ulkoiset säätilat, mätänemistä välittävät aistihavainnot, talon rapistus ja normaaliarjen sekoittuminen enemmän ja vähemmän absurdiin toimintaan lisäävät aavemaista kosketusta.

Inhofantasia puristuu tekstin välistä kuin home rakennuksen rakosista. Vaikka tapahtuminen muistuttaa sortuvan talon päälle kaatumista, kerronnan realistinen hioutuneisuus ja tarkat, usein unenomaiset kielikuvat toimivat paitsi temaattisen rumuuden tehostajina, myös sen vähintään hentona vastavoimana – kuin ehyeksi jäävän ikkunan uudistavana näköalana.

Ja toki, kun ihmisten elämä toinen toisiaan menettävässä painajaisessa on niin kolkoksi pingottunutta, purkautuu kuin välttämättä esiin jokin valoisampi välähdys, havainto, juonne, herätyksen aavistus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.