Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia

Suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri. Teos 2012. 249 s.

Sveitsiläisen klassikon Robert Walserin (1878–1956) maailmassa absurdi ja jokapäiväinen, roolit ja aidompi sekoittuvat tavalla, mikä tekee ymmärrettäväksi Franz Kafkan erityisen kiintymisen Walserin tuotantoon.

Toisekseen Walser on vaikkapa Heinrich von Kleistista (1777–1811) kertoessaan taipuvainen idylliin ja romantiikkaan, ja se osaltaan selittää Hermann Hessen viehtymystä Walseriin. Kafkaa kiehtoo varmasti Walserin päiväunimainen surrealismi, Hesseä pienten ilmiöiden fabulointi.

On mukava esimerkiksi huomata, että Kuumailmapallomatkassa Walser kuvaa lentokokemusta hieman samaan ihmettelevän ihastelevaankin tapaan kuin Hesse vielä tosin paljon intomielisemmin omaansa ilmalaivassa (Kävelymatka ilmassa, 1911). Sekä Kafka että Hesse pitivät Walseria tunnustusta vaille jääneenä suurenmoisena kirjailijana.

Kleist Thunissa -kertomuksessa Walser kuvittelee yksikseen vaeltelevan romantikkokirjailijan olotiloja niiden heilahtelussa ahdistuksen, autuuden, kylmäkiskoisuuden, tuhoutuvuuden välillä. Kleist imee vaikutteita ympäristön yksityiskohdista, jotka risteytyvät ajatuksennopeudella ja muuttavat mielialoja.

Ilona Nykyri suomentaa tarkoin sanoin ja tavoittaa omalaatuisen, kuivahkon ja silti vallattoman, taipuisan kertojanäänen. Kuin sivullisena tarkkailijana se sulautuu kuvattujen hahmojen ajatuksiin ja metafiktiona omaan tai muiden henkilöiden kirjoittamisprosessiin.

Tavanomaisia tapauksia ja moninaisia tienoita yhdistää Walserin vaisto tutkailla neurooseja, mielikuvia, päätelmiä; arkaa yksilöä vaikutelmien ristitulessa. Heilblingin tarina on hyvä esimerkki. ”Minussa on huomattavaa se, että olen tuiki tavallinen”, sanoo mies, joka pitää persoonaansa arvossa.

Äkkiä hän kokee itsensä tyhmäksi, poikkeusyksilöksi, mutta toivottomaksi. Kohta taas hän ajattelee erityisyyttään. Näin edeten elämän sisällys paljastuukin sisällyksettömyydeksi; miniatyyriasioiksi, joiden kasvamista merkittäviksi estää lähinnä oma minuus, ajattelu.

Pää on ikään kuin niin täynnä vaihtoehtoja, että mahdollisuudet tukehtuvat, eikä mies saa ryhdytyksi mihinkään. Jää elämä, joka on absurdi, tunteeton, pelottava. ”Minun pitäisi oikeastaan olla ihan yksin maailmassa, vain minä, Helbling, eikä yhtäkään muuta elävää olentoa.”

”Voi tätä nopeutta minun kaikissa pitkällisissä hitauksissani, ja voi tätä verkkaisuutta minun kaikessa laaja-alaisessa ahkeruudessani”, huokaa Olenko minä vaatelias? -tarinan kertoja.

Ihminen on kävelyllä tai kotosalla. Ja vaikka hän ainoastaan ajattelee, mielikuvien moninaisuus tuottaa voimattomuutta, tarpeettomuutta, syyllisyyttä joutilaisuudesta.

Tietoisuus on tahdonvapauden paradoksi. Ajatukset vain hipaisevat tavoitteita ja tekoihin johtavia tunteita. Walser kuvaa tätä muun muassa kirjailijakertojansa ”juonellisissa” jutuissa. Kirjoittaja epäilee kuvaustaan, väistää sitä siirtyen taukoamatta ja entistä liialti muistelematta uuteen asiaan, jolloin juoni hämärtyy näköpiiristä.

Tyyli vie ironiaan ja itseironiaan, satiiriin ja kritiikkiin, joskin toisaalta Walser maalaa korean vaikuttavia luonnonnäkyjä ja huomaa pienten ilmiöiden laajuuksia – yhä ajatusten rajoissa. Vaikka ajatus menee menojaan, se saa jopa eläimet hetkeksi puhumaan.

Huikeimmillaan tarkkailu on pitkän nimikertomuksen kävelymatkalla. Se tarjoaa kertojalle – ei juuri mitään tärkeää ja kuitenkin koko sen pienen suuren maailman, johon toimeliaiden kuvitelmien toimeton vyyhti johtaa.

Kertomuksessa Vladimir tiivistyy Kävelyretki ja Walserin ihmistyyppi: ”Omituiselta vaikuttaa, että hän tunnustaa olleensa usein epäonnen hetkellä iloinen, menestyessään yrmeä ja että hän sanoo olevansa ominaisluonteeltaan työteliäs. Koskaan ei ole nähty yhtä tyytyväistä ja samaan aikaan tyytymätöntä ihmistä. Kukaan ei ole ollut ripeämpi ja käden käänteessä päättämättömämpi kuin hän.”

Teppo Kulmala