Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen. Rakkaudenhirviö. Tammi 2015. 441 s.

Rakkaudenhirviö on Saara Turusen (s. 1981) esikoisromaani, mutta vankkaa kokemusta on kertynyt kansainvälisestikin tunnettuna näytelmäkirjailijana. Tragikoominen kehityskertomus tuo lakonisuudessaan mieleen Veijo Meren absurdismin ja Esko-Pekka Tiitisen Anjan lähes erinomaisen elämän (2011).

Joensuussa syntyneen, sittemmin varuskunta- ja ampumahiihtoseudulle Kontiolahdelle muuttaneen Turusen kerronnassa lapsuus kuluu hukkaan synkeässä Itä-Suomessa. Kaikki tuntuu olevan kaukana. Äiti on ahtauteen saakka kristillishenkinen kulissien palvoja. Tavallisuudesta poikkeava on hänelle kauhistus; poiketa voi vain alaspäin, ei koskaan ylöspäin.

Tarjottu tytön rooli on enemmän kuin ahdas. Tärkeintä olisi olla ”tavallinen, kunniallinen ihminen”.

Sukuhistoria ja maailmanhistoria lomittuvat. Lapsen perspektiivistä jokaisessa päivässä riittää kummasteltavaa, mutta tämä ei muutu miksikään vanhempanakaan.

Turunen nakkelee kausaalisuhteita riemastuttavasti halki, poikki ja pinoon: ”Kotimme sijaitsee lähellä armeijan aluetta. Armeija on sellainen paikka, jossa miehet polttavat tupakkaa ja odottavat, että pääsisivät vapaiksi. Välillä he marssivat jonossa ja yksi heistä huutaa naama punaisena.”

Normihenkisestä kristillisestä kasvatuksesta huolimatta minäkertojalla on ihan oma Jumala-suhde, mutta sekin tuntuu katoavan.

Leppoisa, mukava, tupakkaa poltteleva Jumala häipyy jonnekin taivaisiin, ja äidin Jumala on taas aivan eri asia: hän on ”ilkeä virkamies, joka istuu seurakuntatalon salissa pelkistetyn alttaritaulun alla ja laskee laskukoneella niitä syntejä, joihin erikoiset ihmiset ovat syyllistyneet. Eikä hänestä ole mitään lohtua, päinvastoin.”

Sama vieraus on minäkertojan osana, vaikka ankea kotikylä vaihtuu Helsingin Kallion taidelukioon, elokuvakouluun, Teatterikorkeakouluun, Saksaan, Ranskaan ja Espanjaan.

Taidemantrat paljastuvat ontoiksi hokemiksi, taiteilijaelämä vielä ontommaksi näytelmäksi. ”Miksi en osaa elää?” pohtii minäkertoja. ”Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä, miten sellainen hankitaan.”

Yksi on varmaa: perusyksinäisyys. Au pairina Espanjassa sivullisuus on koko ajan läsnä, vaikka kumppani olisikin vierellä. ”Katson ilotulituksen ikkunasta, mutta kaikki on surullista yksin.” Lopulta näkyy kuitenkin valonpilkahdus, ja myötämielinen Jumalakin tuntuu palaavan takaisin.

Rakkaudenhirviön rakenne on episodimainen mutta intensiivinen. Pitkin matkaa on ripoteltu sellaisia koukkuja, ettei rakenteen yksiviivaisuus merkitse yksitoikkoisuutta.

Esikoisromaani on pisteliäisyydessään raikas ja railakas.

Eija Komu

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.