Saija Nissinen: Ukinpoika

Saija Nissinen: Ukinpoika. Atena 2016. 316 s.

Kuopiolaisen Saija Nissisen Ukinpoika on kolmen sukupolven tarina, jossa yhteiskunnalliset ainekset yhdistyvät yksityiseen. Kuvitteellisesta mutta Pielisjoen Kuurnan kaltaisesta Seimijoen vesivoimalasta ja siitä elävästä Korpelan perheestä kertova tarina alkaa 1970-luvulta ja jatkuu harppauksittain lähitulevaisuuteen saakka.

Vaikka kertomus heijasteleekin yhteiskunnallisia, energiapoliittisia ja yhteisöllisiä muutoksia, on romaani sittenkin ennen muuta tarina ihmisestä ja yksityisestä, suvun sisällä myllertävästä vallasta, salaisuuksista ja traumoista.

Ehkä lopun ympäristöpoliittinen pohdinta on jossakin mielessä turhaakin. Tärkeää, mutta ilman sitäkin romaani pärjäisi.

Sukupolvitarinana Ukinpoika on varsin tyylikkäästi rakennettu kertomus. Motiivit ja rinnastukset rakentuvat romaanissa vähin kerrassaan, eikä niitä viljellä liiaksi tai turhan tiuhaan.

Nissisen kieli on hienoimmillaan väkevissä ja tuoreissa kielikuvissa: sähkö tappaa ”kuumuuteen paahtuvan kultarinnan”, sängyllä levätään ”onnesta litteinä kuin tinakolikot” ja hiljaisuus kiertelee vanhan miehen huoneissa kuin ”yksinäisyyden luuvalo”.

Oudolla tavalla Nissisen kielikuvat hehkuvat perinteistä esteettistä kajoa, mutta onnistuvat siitä huolimatta sanomaan jotain uutta.

Myös romaanin ja jokaisen kappaleen aloittavat irtonaiset intertekstuaaliset tekstiviittaukset ovat perusteltuja, eivätkä vain koristeellisia viittauksia, joilla kerrotun arvoa pyritään keinotekoisesti buustaamaan.

Romaanin loputtua viit-tauksiin on syytä vielä palata. Osoitus ajatuksella rakennetusta kokonaisuudesta.

Ukinpoika on jaettu kolmeen osaan, joista jokaisessa Korpelan suvun vaiheita seurataan vuosikymmeneltä toiselle keskushenkilöiden kautta. Kerrontatapa on tästä huolimatta varsin hienovarainen.

Vaikka ensimmäistä osaa dominoi suvun ja kyläyhteisön johtohahmo Atso Korpela ja toista osaa Atson pojan vaimo Maarit, on kertojan rooli häivytetty teoksessa taidokkaasti kahdessa ensimmäisessä osassa taka-alalle.

Fokalisoijan vaihdokset ja sisäiskertojan roolit risteävät saumattomasti.

Mennyt puskee jatkuvasti nykyisyyteen, kertoja tietää enemmän kuin paljastaa, ei ole ulkopuolinen muttei myöskään yksi heistä.

Kerrontaan syntyy melankolinen paino, eteenpäin uumoileva mutta taaksepäin katsova, varovainen ja herkkä lyyrinen poljento.

Kolmannen osan minäkertojaratkaisu rikkoo romaanin rauhaisan mutta pinnan alla kytevän linjan. Yksilökeskeistä maailmaa ja individualistista näköalattomuutta kuvaava viimeinen osa on poliittisine jargoneineen kyllä tehokasta kuvaa ajastamme.

Vaikka kolmas osa toimii vastinparina kahdelle aiemmalle osalle, jännite ei kerronnantasolla säily edeltäjiensä tasoisena. Ehkäpä poliittisesti puuduttavat näköalat valmistelevatkin tietä loppuratkaisuun, jossa kerronnan lyyrisyys pulpahtaa jälleen pintaan.

Kokonaisuutena Nissisen Ukinpoika on oivallinen esimerkki siitä, kuinka hienovarainen ja aistikas kerronta voi sanoa enemmän kuin yksistään juonen varaan rakentuva tarina.

Sanna Jääskeläinen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.