Sanna Karlström: Alepala

Sanna Karlström: Alepala. Otava 2019. 56 s.

Kirjailija-runoilija Sanna Karlströmin runoteos Alepala puhelee marketin hyllyjen välistä ja kuiskii elintarvikkeista tehdyin vertauskuvin. Teoksen puhuja etsiytyy kuopasta kohti tuorehyllyjä, kohti pieniä toivon pilkahduksia.

Kovien kukkakaalipilvien, kuun ohuiden leikkeleiden tai metsän tuoksuisen basilikan kielikuvissa supisevat runot eivät kuitenkaan tee arkisesta ja tavanomaisesta suoranaisesti ylevää. Käynnissä tuntuisi olevan pikemminkin jonkinlainen tervehtymisprosessi tai orastava eheytyminen, joka ei sittenkään tahdo onnistua.

Runot eivät suoranaisesti voimauta. Alhosta ja toivon pilkahduksesta puhuja siirtyy uuden elämän, raskauden ja syntymän tutkiskeluun.

Runojen painava suru vääntyilee ja kääntyilee. Raskauden kuva on raskas, mätä. Syntymättömästä munasta puhuja uumoilee tulevan anteeksipyynnön, ”koston joka tapauksessa”.

Runoteos päättyy kuolemaa pohtiviin verkkaisiin kuviin, kaiken muuttumattomuuden toteamiseen. Arkinen Alepa on kaikesta huolimatta väylä, josta ymmärryksen ja tunteiden rippeet löytyvät.

Market-runous, elintarvikkeista alkusävelensä saava tunne- ja mielikuvamaailma vaatii totuttelua. Osin tuntuu, että runojen Alepaan sidottu vertauskuvallisuus on päälleliimattua.

Runojen ahdistuneisuutta, surumielisyyttä, masentuneisuutta ja niiden vastavoimana väijyvää selviytymisen eetosta ei ehkä olisi tarvinnut sulkea marketmiljööseen. Runot puhuvat syntymästä ja kuolemasta, huolen ja surun painamasta mielestä voimakkaasti ilmankin. ”Tuntuu tyhmältä että on kädet, jalat.”

”Aina joku kuolee mutta ketään ei kokonaan päästetä täältä. / Lattialankkujen väliin putoavat murut, murujen murenet.”

Teoksen tunnekuvat ovat täysiä ja syviä, suoria ja rehellisiä. Elintarvikevertaukset jäävät selitysvoimassaan tunnekuvien varjoon, murenevat muruiksi, ohenevat olemattomiksi.

Sanna Jääskeläinen