Sarjakuva-arvio: Julianna Hyrri onnistuu tavoittamaan lasten maailman, jossa asioita kätketään aikuisilta.

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut. Suuri Kurpitsa 2019. 144 s.

Muistatko sen kalliin lelun, jonka äitisi osti sinulle, kun olit sitä riittävästi kinunnut? Ja jonka sitten heti pakkauksen avattuasi leikkelit, vasaroit tai muuten turmelit? En pysty palauttamaan omasta lapsuudestani mieleen suoranaisesti tällaista tapausta – ja silti pystyn hyvin samaistumaan Juliana Hyrrin sarjakuvassaan kuvaamaan tilanteeseen, jossa pieni tyttö leikkelee juuri saamansa merenneito-nuken pitkät kutrit. Keskeistä on nolous ja pelko siitä, mitä äiti mahtaa asiasta ajatella.

Hyrri tavoittaa hienosti lapsen maailman, jossa isossa roolissa ovat pienet ja suuret salaisuudet, joita aikuisten kanssa ei voi jakaa. Aikuiset kuvataan näissä tarinoissa varsin raadollisesti: joko he ovat kykenemättömiä varjelemaan lapsia onnettomuudelta tai sitten he suorastaan aiheuttavat lapsille ahdistusta ja ikäviä tilanteita.

Vaikka ei ajattelisi tämän olevan koko totuus lapsuudesta, luultavasti jokainen lapsi joutuu jossain vaiheessa kokemaan jotain samankaltaista: aikuisiin ei voi luottaa.

Albumin läpi kulkeva teema on asioiden kätkeminen, joko psykologisesti tai konkreettisesti maahan hautaamalla. Kuolleita eläimiä ollaan laskemassa lepoon parissakin tarinassa – keskeinen lapsuuskokemus sekin.

Tarinat ovat siinä määrin aidon tuntuisia, että tekee mieli uskoa niiden olevan omaelämäkerrallisia – tai sitten Hyrri on vain poikkeuksellisen tarkkavainuinen ihminen. No, Itsekkyys on syntiä -tarinan loppukäänne on osoitus siitä, että välillä mennään mielikuvittelunkin puolelle.

Hyrri ymmärtää, että sarjakuvassa kuvien ja tekstin yhteispeli on parhaimmillaan silloin, kun ne kertovat erillisiä tarinoita, jotka kuitenkin kytkeytyvät toisiinsa.

Tarinassa Huoranpenikat ja simpukkarasia päähenkilö puhuu alkoholisti-isästään, mutta isää ei kuvissa nähdä, vaan sen sijaan seurataan, kuinka kertoja ja hänen ystävänsä hautaavat tavaroita maahan.

Hyrrin naivistinen piirrostyyli ei ehkä ole kaikkein persoonallisin, mutta istuu luontevasti tarinoiden henkeen. Albumi on enimmäkseen mustavalkoinen, mutta kahdessa tarinassa Hyrri revittelee räikeän aniliininpunaisella.

Juha Mäkinen