Sergei Dovlatov: Ulkomuseo

Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2016. 174 s.

Venäläisen Sergei Dovlatovin (1941–1990) napakassa romaanissa Ulkomuseo (alkuteos 1983) kirjailijaksi tähtäävä Boris hakee ryhtiä juopon elämäänsä ja pestautuu kesäoppaaksi Aleksandr Pushkinin kotikartanon museoalueelle Mihailovskojeen.

Rauha rikkoutuu, kun paikalle pölähtää vaimo Tanja, joka haluaa emigroitua tyttären kanssa pois Neuvostoliitosta. Boris ei halua lähteä. Yksi syy nousee ylitse muiden: äidinkieli. ”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan jopa rakastan miliisiä”, Boris puolustautuu.

Ulkomuseossa kuuluu piikikäs omakohtaisuus: Pushkin-museon oppaana toiminut Dovlatov emigroitui perheensä kanssa Yhdysvaltoihin 1978.

Ulkomuseon erikoiset ihmiset, hervottomat tilanteet ja äkkiväärä vuoropuhelu muistuttavat venäläisen absurdin huumorin perinteestä. Esimerkiksi museo-oppaista Volodja Mitrofanov tunnetaan ilmiömäisestä muistista ja tietämyksestä – sekä äärimmäisestä laiskuudesta: ”Lakkiakaan hän ei jaksanut pistää päähänsä. Hän laittoi sen päänsä päälle.”

Dovlatovin kuvaus rappiosta muodostaa hullunkurisen yhdistelmän palvotun Pushkinin muiston vaalimisen kanssa. Maamiehen rähjäisen talon katon läpi näkee taivaan mutta tärkein ensiksi: jostain pari ruplaa ja lisää viinaa. ”Kuka tahansa tämän perän maajussi vaihtaisi palstansa heti puolen litran vodkapulloon. Litrasta puhumattakaan…”

Samaan aikaan museoalueelle pyhiinvaeltavat turistilaumat janoavat Pushkinin runosäkeitä. Näin ylevä historia kohtaa vodkahuuruisen tulevaisuuden. Ei ihme, että virallinen Neuvostoliitto torjui Dovlatovin, jonka proosajulkaisut pääsivät vauhtiin vasta emigranttivuosina.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.