Silja Kejonen: Vihkilumen talo

Silja Kejonen: Vihkilumen talo. Otava 2017. 74 s.

Runo heijastuu lähikohteisiin ja unikuvina niistä takaisin. Silja Kejonen omistaa esikoiskirjan Fridalle. Vaikka ei viittaus olisi suora, sisältyy tekstiin Frida Kahlon maalausten sielua; liikutusta jossa yhdistyy yksinäisyyttä, rakkautta, luonnonkasvua, esineitä, ruumiinosien tuntemuksia.

”Kuuntele, kaikki leikkaavat osaset / nurmelle murustuvat omaelämäkerrat // olen ihonlämmin, puolipitkä // Viikatut, lehdet putoaa, pimennysverhot / nainen niityttyy”

Kahlo maalasi paljon vuoteessa. Vastaavassa asetelmassa Kejosen runoilijan kohtaa hakematta.

”Kirjoitan vielä päivänkappaleita, / aluspaitoja, / syreeneistä turvonneita kasvoja / huoneet säilyvät suljettuina kolme neljä päivää.”

Säkeet muistuttavat elollistuvia ajatuksia ja niiden metamorfooseja. Uneen hakeutuessa mennään ikkunan taakse, ruohoon, usvaan tai haetaan pesäkoloa tavaroista, huonekaluista, vaatteista.

Silmät ja hiukset, katse ja kosketus, avaavat aisteja kuville, joiden keskellä runoilija hapuilee rajattomuutta konkreettisista rajoista, unentiloja myös valveesta.

Samaten hän on kuin iltasatua kuuntelevan lapsen korva. ”Jatka”, päättyvät eräät tunnetilaa pitkittävän tai sitä paremmaksi odottavan subjektin hetket.

Vihkilumen talo viittaa taloon sielunkuvana sekä vihkiytymiseen ja lumen olomuotoihin vaihtuvana tapahtumana. Uni tuntuu tasoittavan ja pehmentävän vastakkaista kokemista, lämpöä ja kylmyyttä. Samalla se virittää aistit. Unessa silmät ovat auki ja hiukset odottavat kosketusta. Yö on aamua luova äiti.

Toisen ihmisen fyysisessä läsnäolossa on paradoksinsa. Välilliseen vuorovaikutukseen liittyvä jää tuntuu kuitenkin sulavan, kun puhuteltu kumppani nähdään kuvana unikuvassa.

”Mustalla sametilla verhottu nojatuoli / asetan sen keskelle sinua, // unet nelistävät syliin.”

Jos vihkilumi katoaa, talo-symboli jää yksinkokijan sieluna olemaan. Äidin keskeinen asema runoissa päätyy lopuksi haudalle.

”Tuon haudalle undulaatin // pähkinäpuisen lipaston / kaikki silitetyt silkkikukat / koivuisen senkin / terälehdet / reunalehdet / välilehdet / verholehdet // pysyt siinä / kasvojen toisella reunalla / minne vesi ei yllä / missä maa on aivan tyhjä / kysyt vaan / et irrota / pinsettiotetta pimeästä.”

Uni on surua halaava myönteinen elementti. Silja Kejosen säkeiden terä on hauraassa ja herkässä ilmavuudessa.

Teppo Kulmala

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.