Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Otava 2016. 412 s.

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopio-sarjaansa romaanilla Tankkien kesä. Sarjan seitsemännessä osassa hypätään aiemmissa osissa tarkkaan seuratuilta sotiemme vuosikymmeniltä elokuuhun 1968.

Romaanissa ei ole lainkaan ulkopuolista kertojaa, vaan tarina etenee vuorolukuina kulloisenkin kertovan henkilön havaintojen ja mielenliikkeiden kautta. Kertomisen aikamuoto on jatkuva preesens. Siitä mihin yksi kertoja lopettaa sisäisen monologinsa ja ympäristönsä tapahtumien esittämisen, ottaa seuraava kopin ja lähtee viemään samaa hetkeä eteenpäin omien kokemustensa kautta.

Näin läsnä oleva tilanne sitoutuu kulloisenkin kertojan muistojen arkistoon, ja kirja rakentuu ajatuksenvirtatekniikan ja historiallisen romaanin parhaita perinteitä kunnioittavasti varioiden.

Sadunomaisuutta teokseen tuo se, että kertojan ääni annetaan myös nyt jo edesmenneiden kuopiolaisten puutalopihojen puille, Valkeispurolle, sotakalustoon kuuluville tankeille ja yhdelle purkupäätöksen saaneelle talolle.

Tohtori Kelo, liikemies Ensio Mertanen ja hänen ravintola Tatraa johtava vaimonsa Edith, mankelia vuosikymmeniä pyörittänyt Hilda Tuomi, hänen kommunismin aatteelle uskollinen veljensä Lassi ja tämän vaimo Anna kuin myös kansallissosialismia kannattanut lehtimies Lehtivaara ovat sarjan tässä vaiheessa kypsässä iässä.

Juho Tiihonen ja Stella Mertanen ovat akateemisesti sivistyneitä nuoria aikuisia. He ovat vahvasti kuusikymmenlukulaisia, tiedostavia ja kantaaottavia ihmisiä, joita elähdyttää ajanhengen mukainen slogan ”me emme tee, mitä emme tahdo”.

Siinä missä vanhempi väki katselee taaksepäin ja tekee moraalista tilinpäätöstä omista tekemisistään, Juho ja Stella ymmärtävät olevansa saranakohdassa.

Kuopiossa puretaan vanhaa ja rakennetaan uutta. Kaupunkiin on vasta noussut monumentaalinen KYS, moderni Sokos ja upea kirjasto. Ajan arkkitehtuuriin kuului huoleton vanhan jyrääminen, eli keskustan vanhat puutalokorttelit saivat mennä.

Juho, arkkitehti, ja Stella, kansanperinteen tallentaja, edustavat vastavirtaa ”purkutankkien” uhatessa. Purkutalojen vanhat asukkaat eivät jaksa panna tankeille hanttiin.

Samoina päivinä televisio syytää kuvavirtaa Vietnamin sodasta, Biafran nälänhädästä ja Prahan kevään taittumisesta venäläisten tankkien jyräämäksi syksyksi.

Näitä uutisia katselee Anna ja Lassi Tuomen tyttärentytär Hilla ja tekee maailmanmenosta omat johtopäätöksensä. Ilman Hillan suloisen rempseitä kertojanosuuksia Tankkien kesä olisi liiankin haikeanraskas.

Hilla näkee vakavia asioita ja pohtii niitä huolellisesti, mutta maailmantuskassa vänötyksen hänessä lävistää ja voittaa lapsen ilo ja into. Hilla on tulevaisuuden airut, ja hän saa teoksen viimeisen puheenvuoron. Hänessä hehkuu jo kuopiolaisuuden syvä pohjavirta ja voimanlähde, Savon kieli.

Kähkönen taitaa murteen ”kauneimmat lahjat, itse synnytellyt sanat ja puheen kaikkinaisen pehmeyden”, kuten Lassi Tuomi savolaista puhetapaa luonnehtii. Kähkönen kirjoittaa murteen eläväksi ainekseksi romaanin vaatimaan kirjalliseen tyyliin.

Helena Miettinen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.