Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja

Kauhu filosofiana. Niin & näin 2015. 201 s.

Filosofi Tapani Kilpeläisen Silmät ilman kasvoja jätti hirviömäisen nälän. On ihan pakko saada verta tai aivoja. Aivan sama kumpaa. Kun teos on ajatuksia tiukkuvan sisälmyksekäs mutta laajuudeltaan vaivaiset kaksisataa sivua, ei millään voi heittäytyä krantuksi ja luulla itseään vain zombiksi tai vampyyriksi. Metafyysinen pötsini on puhunut, ja se vaatii lisää.

Alaotsikkoa Kauhu filosofiana kantava teos sukeltaa kauhutaiteen, sitä koskevan teoretisoinnin ja kauhun filosofisen ongelman pariin. Tähän kuluu kaksi osaa ja satakunta sivua, joilla Kilpeläinen tyytyy vain raottamaan omaa kalloaan. Kolmannessa osassa saumat aukenevat ja ääni kertoo, miksi Kilpeläinen ajattelee kauhun olevan filosofiaa itsekin eikä pelkkä filosofoinnin kohde.

Verikekkerit jatkuvat puolensataa sivua, kunnes tyssäävät kuin leikaten. Giljotiini suhahtaa, keskustelu katkeaa ja jää kaikumaan aaveena. Mieliikö Kilpeläinen tuottaa lukijalleen kauhua? Luoda tietoisuutta olemassaolon rajallisuudesta, sen ainaisesta täyttymättömyydestä?

Ei teos silti puhdasta kauhua ole. Akateemisin täsmäviilloin se ruotii esimerkiksi taidefilosofi Noël Carrollin, filosofi-kirjailija Eugene Thackerin ja psykoanalyytikko Sigmund Freudin käsityksiä kauhun syistä ja mielestä.

Moni näkemys paljastuu pulmalliseksi. Näin käy Carrollin ajatukselle hirviöstä kategoriavirheenä. ”Hirviöt ovat vastenmielisiä”, Kilpeläinen tiivistää ajatuskulun, ”koska ne lankeavat kategorioiden väliin”.

Mutta eihän logiikan onnahduksissa ole vielä mitään kaameaa. Kyläparturi ajaa parran kaikilta niiltä miehiltä, jotka eivät aja omaansa. Entä parturi itse? Hän ajaa omansa, jollei aja omaansa, ja jos hän sitten ajaa omansa, hän ei ajakaan omaansa.

Kaipa tämä voi olla vastenmielistä jollekin, joka viipaloi maailman jokoon ja taihin. Muut kauhistunevat kategorialankeemusta vasta, kun miehen nimi on Sweeney Todd ja ammatti paholaisparturi.

Kauhu kumpuaa itse asiasta, ei mistään teoriasta, joka järjestelee asian oman mielensä mukaisesti. Monelle asialle se on kuolemaksi, niin myös kauhulle.

Kilpeläisen tie ulos teorian satimesta käy kauhutaiteen teosten lävitse. Kolmas osa on omistettu niille ja niiden ydinaiheille. Tällöin Kilpeläisen ajatus juoksee samoja ratoja kuin kirjassa taajahkoon siteeratuilla Thackerilla ja Thomas Ligottilla.

Vain ihminen tuntee kauhua, kuuluu johtoajatus, ja eniten kauhua tuottaa ajatus maailmasta, jossa ihmistä ei enää tavalla tai toisella ole – eikä siten myöskään kauhua.

”Maailma ei ole kokonaan, jäännöksettömästi ihmisen maailma”, Kilpeläinen kirjoittaa, ”se ei ole hallittu eikä hallittavissa. Siksi maailma ilman meitä on kauhistuttava pelkkää olemassaoloaan.”

Jos väite tuntuu käsitekirurgiselta operaatiolta, kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään Georges Franjun elokuvaa, josta kirja lainaa nimensä. Kirjan tavoin se on rauhallinen ja kirkas, hidas ja selkeä – ja niin hirvittävän lyhyt, että kauhun ytimeen halajavan on viisainta vain karaista itsensä ja uskaltautua kurimukseen uudemman kerran.