Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017. 288 s.

Terhi Törmälehdon (s. 1977) esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät liikkuu kahdessa miljöössä, kahdessa aikatasossa ja kahdessa sielunmaisemassa.

Keskushenkilö on Elsa, jonka vaiheita karismaattisen liikkeen jäsenenä ja lopulta siitä irtautuvana etsijänä kuvataan sekä minäkerronnan että objektiivisen kerronnan avulla. Nuoruusvuodet Kajaanissa ja lukion jälkeiset vuodet Kolumbian Bogotassa ovat täynnä kysymyksiä ja vain ajoittain löytyviä vastauksia.

Pohjoisen karismaattinen liikehdintä kuvataan umpiturvallisena saarekkeena, jossa kielilläpuhuminen on järkkymätön todiste siitä, että Jeesus on tunnistanut omansa. Aluksi vieraiden kielten sanat eivät tule Elsan huulille, vaikka kuinka päkistäisi. Lopulta ne virtaavat vuolaina.

Nuorten fundamentalistien rukouselämän kuvauksessa on hienoista huumoria: ”Talvi pyysi säällistä todistusta kevään ylioppilaskirjoituksista ja sen jälkeen hyvää miestä, kolmea komeaa poikaa ja tonttia jolla valo tulvisi sisään suurista ikkunoista. Olisi Talvi rukoillut vielä takapuoltaan pienemmäksi jos olisi kehdannut, mutta Talvinkin proosallisuudella oli rajansa.”

Tilannekomiikka on onnistunutta: voiko Ultra Bran jäsenet saada havahtumaan rukoilemalla heidän puolestaan? Siinä tulisi kerralla kokonainen läjä sieluja.

Värikkäässä ja sykkivässä Bogotassa kehon polte vaatii huomioimista: ”Nämä kädet on tehty pusertamaan, kaula venymään kaarelle, polvet painumaan vasten lanteita, huulet huutamaan ihmisen halua.” Onko seksi syntiä? Entä alkoholi? Onko syntiä kaikki se, mikä vie ajatukset pois Jumalasta? Jos on, kuka niin voi elää?

Törmälehto kirjoittaa aistikkaasti ja runollisesti, mutta kokonaisuuteen kaipaisi lisää terää ja särmää.

Varsinkin Kolumbian kuvauksessa on niin paljon yksityiskohtaisuutta, että kerronnan rytmi kärsii eikä sademetsää tahdo nähdä puilta. Sissien sieppaaman Manuelin posttraumaattiset reaktiot on kuvattu hyvin, mutta yleensä henkilökuvaus ei ulotu järin syvälle.

Kiinnostavat hetkensä esikoisteoksessa silti on. Parasta on irtautumisen jälkeen seurannut avoin loppu: tulevalle ei voi antaa vakuuksia.

Eija Komu