Timo Vihavainen: Barbarian paluu

Timo Vihavainen: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. Otava 2017. 303 s.

Pari vuotta sitten eläköitynyt Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen ei viihdy nykyajassa. Vihavaisen uusi kirja, Barbarian paluu, jatkaa pitkälti samoista teemoista kuin kahdeksan vuoden takainen Länsimaiden tuho.

Kuten nimet kertovat, Vihavainen kulkee Oswald Spenglerin jalanjäljissä kauhistelemassa eurooppalaisen sivistyksen rappiotilaa. Häntä surettaa nykyaika, jossa ”arvot ja korkeat pyrinnöt ovat menettäneet merkityksensä”, ja ”pahetta ja irstautta juhlitaan ja tuetaan huippusaavutuksina.”

Vihavainen tuntee laajasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa ja etenkin Venäjän historiaa, ja hänen tulkintansa historian käänteistä ovat kiehtovaa luettavaa.

Ihmeellistä onkin se, miten historiaa hyvin tunteva ihminen voi olla niin kapeakatseinen tarkastellessaan nykymaailmaa ja sen ilmiöitä. Tuntuu, että ajan riento korpeaa Vihavaista niin ankarasti, että tuohtumus sumentaa häneltä kyvyn suhteellistaa asioita.

Lävistykset ja tatuoinnit ovat Vihavaiselle vakavia oireita kulttuurin rappiosta. Funktionalistinen arkkitehtuuri puolestaan on ”täydellistä nihilismiä” ja sen tunnetuin edustaja Le Corbusier ”lienee aivan oikeasti ollut hullu”.

Kaikki tämä voisi jäsentyä sinänsä perustelluksi konservatiiviseksi vastalauseeksi kaiken sallivalle nykyajalle. Vihavaisen tekstiä piinaa kuitenkin useampikin ongelma.

Vihavainen tekee paljon perustelemattomia heittoja, epämääräisiksi jääviä viittauksia, ja kirjoittaa välillä puhtaasti musta tuntuu -pohjalta.

Esimerkiksi Detroitista hän kirjoittaa näin: ”...(S)iellä kuulemma kukoistavat monikulttuurisen yhteiselon keitaat. Tätä en osaa ottaa aivan vakavasti ja luulen, että kaupungin uusi etninen kirjavuus ei lupaa mitään hyvää, vaan ainoastaan noudattelee rappion lainomaisuuksia.”

Kuulemma? En osaa ottaa? Luulen? Niinpä niin. En tunne Detroitin tilannetta sen läheisemmin kuin Vihavainen, mutta en toisaalta lähtisi esittämään näkemyksiäni Detroitin tilanteesta tältä pohjalta. Ja se selviää jo 15 sekunnin Google-haulla, että etnisesti Detroit on ollut kirjavimmillaan 1970-luvulla.

Sitten on vielä Vihavaisen avoin rasismi. Hän tuntuu haikailevan kolonialismin aikakauteen, jolloin valkoinen mies hallitsi maailmaa ja levitti sivistystään siirtomaihin. No, saahan sitä haikailla.

Huomattava osa tekstistä keskittyy kiivaaseen maahanmuuton vastustukseen. Eipä siinä, kyllä sitäkin mieltä saa olla ja aiheesta voi kirjoittaa kriittisesti.

Mutta jos puhuu toisista ihmisistä ”primitiivisenä aineksena” tai ”loisina”, tulee paljastaneeksi todellisen karvansa. Ei tarvitse olla ”poliittisesti korrekti”, mutta ei kannattaisi olla myöskään niin epäkorrekti, että alkaa kuulostaa Hitleriltä. Aivan: sen kuuluisan natsikortin heiluttelu ei tässä yhtey­dessä enää tunnu kovinkaan kaukaa haetulta.

Tämä on vahinko, sillä Vihavaisella on kyllä tarjota kiinnostavia ja analyyttisiä huomioita aikamme aatehistoriasta. Valitettavasti sylki suussa kirjoitetut osiot heittävät koko kirjan ylle pitkän varjon.

Juha Mäkinen