Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016. 368 s.

Lopotti on murretta ja tarkoittaa kylää. Sana juontuu venäjän kielestä, jossa sloboda merkitsee kylää, kaupunkia tai aluetta. Se taasen on ilmeisesti äännemuunnos sanasta svoboda, vapaus.

Tommi Kinnusen (s. 1973) toinen romaani Lopotti ei juurikaan kerro kylästä vaan ahdasmielisen kylän ravistamisesta taakse ja sen myötä vapaammasta elämästä.

Peruutetaanpas.

Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys (2014) löi lukijat ällikällä. Se kuvasi neljän päähenkilön kautta kuusamolaisen suvun vaiheita 1800-luvun lopusta vuoteen 1996.

Tilkkutäkkimäinen Neljäntienristeys rakentui lyhyistä luvuista, joiden lukeminen vertautui vanhan valokuva-albumin katseluun. Lopputuloksena oli pakahduttava kokonaisuus, joka sai syytekirjelmäisen voimansa näyttäessään syrjivän asenneilmaston kauaskantoiset vaikutukset.

Pitäjänkätilö Marian yksinhuoltajuuden ja hänen vävynsä Onnin homoseksuaalisuuden värittämä Neljäntienristeys päättyi, kun Onnin pojan Johanneksen vaimo Kaarina poltti vintiltä löytämänsä kirjeen vuodelta 1957. Kirjeessä Onnin vaimo Lahja toivoi poliisilta hienovaraisuutta miehensä rikostutkinnassa.

Vaikka homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa 1971, homoseksuaalisten suhteiden poistaminen laista ei poistanut niihin liittyvää häpeää.

Lopotissa Johanneksen ja Kaarinan nuorin lapsi Tuomas kasvaa taitavaksi kaksoiseläjäksi, selviytyjäksi, joka pitää itsemurhaan ajautuneita homoseksuaaleja luovuttajina.

Jälkijuppimainen Tuomas ei henkilöhahmona ole erityinen empatiamagneetti. Hän työskentelee rahoitusalalla ja harrastaa taiteita. Taideharrastus vaikuttaa pikemmin sosiaalisen erottautumisen ja oman identiteetin korostamisen välineeltä kuin varsinaiselta intohimolta.

Tuomas tulee kaapista sukulaisistaan ensimmäisenä sokealle tädilleen Helenalle, joka on Lopotin toinen päähenkilö. Romaanin nostalgianuottinen kerronta vuorottelee heidän varjohistoriallisissa kokemuksissaan. Tuomas kuvataan kolmannessa persoonassa, Helena minä-muodossa.

Isoäitiään Mariaa neuvokkuudessaan muistuttavan Helenan kautta Lopotin tarkkahavaintoinen, aistirikas kieli loistaa menneisyydestä noukittujen kiehtovien yksityiskohtien parissa.

Hienosti kirjoitettujen kohtien kavalkadi ei silti jäsenny tällä kertaa toimivaksi romaaniksi.

Neljäntienristeys onnistui taiten rajatulla kerronnallaan synnyttämään tunteen traagisesta vääryydestä. Ongelmakseen Lopotti pyrkii väkisin samaan teemanaan lapsettomuus ja oikeus vanhemmuuteen.

Helenalla pelataan tragediakortti, Tuomaksen keinotekoiselta vaikuttava huoltajuuskiista huutaa taisteluun vääryyttä vastaan. Lukijan pitäisi nyyhkiä vihaisena ja lisäksi nauraa keventävälle huumorille.

Mutta Lopotti ei itketä, suututa, eikä paljon nauratakaan.

Siinä, missä esikoisromaanissa vastuksena oli hitaasti muuttuva asennemaailma, Lopotissa vastuksena ovat äkkinäiset yksilöt, vähemmistöjen ”erilaisia” petollisesti kohtelevat enemmistön ”tavalliset”.

Romaanin konnat jäävät kuitenkin niin ohuiksi ja epäuskottaviksi, että tarinan tehot lässähtävät mustavalkoisuuteen, ja Lopotti jää pyörimään raakileena oikeamielisyytensä tunnegeysiriin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.