Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

WSOY 2017. 153 s.

Tuuve Aro tunnetaan erityisesti viistoista, kafkamaisista novelleistaan. Lihanleikkaaja ei tee poikkeusta. Unenomaisuus ja sattumanvaraisuus leimaavat näitäkin novelleja.

Ihmiset ovat vieraita toisilleen, ja enimmäkseen heidät huolii vain kuolema. Aron huumoria on luonnehdittu tummasävyiseksi, mutta se on sangen lievästi sanottu. Rankka karskius suorastaan kuvottaa pikemminkin kuin huvittaa.

Novellien virtaava elokuvamaisuus ei aina anna tilaa kunnon jännitteen syntymiselle, mutta poikkeuksiakin on.

Heräämössä Sini uskoo menevänsä kohdunpoistoleikkaukseen: ”Nips naps ja se on menkoille moro!”, kuittaa sairaanhoitaja, mutta aivan toisin käy: Sini herää narkoosista äitinä: ”Sini sai syliinsä tytön, joka ei enää itkenyt vaan huojutti tyytyväisenä hahtuvaista päätään. Sen pienet huulet avautuivat ja hakeutuivat Sinin paidanlomaan. Hän epäröi. Rinta tuntui vieraalta, se oli maidosta turpea. Lapsi alkoi imeä.”

Potilaiden osat ovat vaihtuneet, ja he hyväksyvät asiantilan. Poistettu kohtu ja vauva; liekö väliä, kenen kohdalle ne osuvat?

Tässä viistossa, nyrjähtäneessä maailmassa ainoaksi seuralaiseksi voi jäädä kammottava lemu, josta kuitenkin kärsii vain asianomainen, kuten kompaktissa mutta karmaisevassa Hajussa.

Tämä haju ei lähde pois edes kirveellä: ”Hän kosketti nenäänsä ja ajatteli että se oli hänet pettänyt. Hän kumartui ja asetti päänsä pölkylle. Kirvestä oli hankala pidellä mutta se osui kohteeseen nirhaisten nenänpäästä palan joka jäi ihosta roikkumaan.”

Niminovelli alkaa tyylikkäiden puutarhajuhlien kuvauksella. Hillitty ruoka-aineiden hifistely muuttuu painajaismaiseksi kannibalismiksi. Tämän novellin lukemisen jälkeen varmaan muutkin kuin vegetaristit tuntevat suussaan oksennuksen maun.

Vaikka näiden kolmen novellin kehittely on sinänsä taitavaa, selkäpiitä karmii niin, ettei teokseen tee mieli palata.