Tyttö kafkamaisessa maisemassa

JENNY ERPENBECK Vanhan lapsen tarina

Suom. Mari Janatuinen. Avain 2011. 115 s. Jenny Erpenbeckin (s. 1967) esikoisromaanin keskiössä on tyttö, joka löydetään kadulta ämpäri kädessä, eikä hän osaa kertoa nimeään sen paremmin kuin muutakaan taustastaan. Tyttö viedään lastenkotiin, joka osoittautuu piinalliseksi paikaksi.

Tyttö on paitsi nimetön myös iätön, ja kaikenlaiseen kiusaamiseen hän tuntuu suhtautuvan hyväksyvästi. Kaikki romaanin hahmot jäävät haamumaisen epätodellisiksi - päähenkilö mukaan lukien. Alusta saakka lukija odottaa mysteerin ratkeamista, turhaan.

Erpenbeckin kertomus jää kafkamaiseksi, leijuvan arvoitukselliseksi. Mitään ei oikeastaan sanota, vaikka lauseet ovat pitkiä ja polveilevia, vaan tekstin ydin jää rivien väliin, lukijan esiin kaivettavaksi ja tulkittavaksi.

Erpenbeck on syntyjään itäsaksalainen prosaisti. Vanhan lapsen tarina kuvaakin mielestäni osuvasti rautaesiripun takaa länteen heitettyä tyttöä, joka ei halua muistaa. Mieli suojelee lasta ja tekee hänestä muistamattoman. Kiusaaminen tuntuu kodilta, koska sellaisessa tunneympäristössä tyttö on varttunut.

Seuraava katkelma kuvastaa hyvin koko teosta: "Tyttö etsii, hän hakee sanoja, ja vaikkei hänen sanavarastossaan ole sinänsä mitään vikaa, sen läpi kuultaa aina musta, ammottava tyhjyys kuin reikäisestä lavasteesta. Kaikki mitä hänen suustaan tulee vaikuttaa aina valheelta, silloinkin, kun se ei ole mikään valhe, tyttö antaa itsestään vertaisilleen vaikutelman kuin ei itsekään uskoisi itseään, kuin ei itsekään soisi itselleen yhtä ainoaa totuutta, ja siksi totuus lakkaa olemasta totta."

Pienoisromaani on vaikealukuinen irrallisuutensa tähden - siitä on hankala saada otetta. Tajuan teoksen monikerroksisuuden, mutta silti jään lukijana yksin. Olen kuin tyttö, joka seisoo kadulla ämpäri kädessä. Mutta tiedän, että joskus ämpäri ei ole pelkkä ämpäri.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.