Kabareen synnit eivät unohdu

Savonlinnan oopperajuhlat

La traviata

Ensi-ilta Olavinlinnassa 6.7.

Ohjaaja Mariusz Treliński on päivittänyt Giuseppe Verdin rakastetun La traviata -oopperan nykypäivään discopalloineen, vähäpukeisine tanssijoineen ja baarimiljöineen.

Tulkinta on visuaalisesti ylenpalttinen ja musikaalinomainen, toisin sanoen viihdyttävää katsottavaa. Boris Kudličkan lavastus tukee ohjaajan tarpeita hyvin.

Valitettavasti sopraano Jennifer Rowley on pettymys. Violetta Valéryn pääroolissa nähty Rowley ei saa ääneensä tarvittavaa pehmeyttä, ja sopraanon ylä-äänet ovat alkupuolella niin kateissa, että katsoja saa jännittää hänen puolestaan.

Loppua kohden Rowleyn esitys kuitenkin paranee. Violettan muuttuessa herkemmäksi lähestyvän kuoleman kourissa alkaa Rowley saada ääneensä sitä vetoavuutta, jota La traviatan katsoja on tottunut kuulemaan.

Violettan rakastajan Alfredo Germontin osaa laulava Maxim Aksenov selviytyy osastaan paremmin. Aksenov laulaa kauniin romanttisesti ja osaa myös hullutella lavalla. Tosin hänenkin äänensä kaipaa ajoittain lisää kantavuutta.

Alfredon isänä baritoni Marco Caria täyttää paikkansa erinomaisesti.

Jos ei yllä Rowley aivan huippusuoritukseen, niin eipä juuri paremmaksi laita Paolo Olmin johtama orkesterikaan. Se ei jaksa innostua oikein mistään, ja kunnon huippukohdat sekä todellinen tunteen palo jäävät puuttumaan.

Orkesterin suoritusta voisi kuvailla lähinnä vaisuksi. Olmi saikin muutamat buuaukset niskaansa noustessaan lavalle.

Trelińskin tulkinnassa Violetta pitää kabareebaaria, jossa viina virtaa ja tanssijat viihdyttävät yleisöä. Paikan henkeä kuvaa hyvin kohtaus, jossa Violetta kehottaa vieraita nauttimaan pöydän antimista juuri silloin, kun vähäpukeiset tanssitytöt ovat kiivenneet pöydälle.

Alussa nähtävä Violetta on kova, räikeä ja suorastaan vulgääri. Violettan kovuus kuuluu myös Rowleyn laulussa, etenkin kuuluisassa juomalaulussa, joka esitetään karaoke-tyyliin.

Tällaista Violettaa kohtaan on vaikea tuntea empatiaa, ja tuntuu täysin käsittämättömältä, että puhtaana, viattomana ja romanttisena esitetty Alfredo-nuorukainen rakastuisi tähän puuhkaa ja paljastavaa asua pitävään naikkoseen. Toisen näytöksen alussa Alfredo kuvataan lähes teinipoikana, sillä hän selailee sarjakuvalehteä ja pelleilee huolettomasti golf-mailansa kanssa soittaen sillä esimerkiksi kitaraa.

Treliński on kertonut olevansa La traviatassa kiinnostunut hyväksynnän ja sen janoamisen teemasta. Siinä missä katsoja näkee Violettasta aluksi vain hänen itsensä luoman karskin ulkokuoren, on naisen jo pitempään tuntenut Alfredo oppinut tuntemaan hänet paremmin. Katsoja asetetaan näin Alfredon isän asemaan, joka ymmärtämättömyyttään erottaa rakastavaiset.

Violetta laulaakin, että vaikka Jumala antaa anteeksi, ihmiset eivät. Hyväksynnän Violetta saavuttaa vasta kuollessaan.

En ole kuitenkaan aivan vakuuttunut Trelińskin henkilöluonnehdinnoista, sillä tällainen tulkinta vaatii paljon hyväntahtoisuutta katsojan puolelta. Katsomiskokemuksena rakastavaisten ristiriita tuntuu lähinnä kiusalliselta. Jotain La traviatan kauniista traagisuudesta jää uupumaan.

Toinen ohjaajan virheliike on niin sanottu rohkea tulkinta, eli suomeksi sanottuna tanssijoiden paljaat rinnat. Mitään lisäarvoa tämä ei oopperan tulkintaan tuo. Rohkeampaa olisi luottaa Verdin musiikin kantavan loppuun saakka ilman asiaankuulumattomia konsteja.

Erityisen hieno tapa käyttää tanssijoita on sen sijaan kolmannen näytöksen alku. Toisen näytöksen finaalissa nähdyt tanssitytöt valkoisissa höyhenissään jäävät lavalle, ja heidän viipyilevä lähtönsä orkesterin alkusoiton aikana luo hienon surumielisen, kaihoisan ja tyhjyyttä kumisevan tunnelman. Yö ja juhlat ovat päättyneet; Violettan on kohdattava aamu ja totuus lähestyvästä kuolemastaan.

Oopperan alussa nähdyt discopallot alkavat taas pyyhkiä lavaa, parit tanssivat valssia kuten alussakin–ympyrä on sulkeutumaisillaan. Kolmas näytös on koskettavuudessaan oopperan parasta antia. Violetta rukoilemassa Jumalalta anteeksiantoa tieltä poikenneelle, langenneelle, on hiljentävä hetki samoin kuin duetto kauan kaivatun Alfredon kanssa.

Verdin musiikki on kaunista, ei siitä mihinkään pääse. La traviata on katsojaystävällinen kokonaisuus, mikä kuului myös aplodeissa.

Korviin jäävät soimaan ne muutaman sävelet, jotka ensimmäisenä laulaa Alfredo kuvaillessaan rakkauttaan: misterioso, altero.

Salaperäinen, ylevä.

Näihin sanoihin ooppera tiivistyy, sillä ne kuvaavat paitsi Alfredon ja Violettan rakkautta, myös Violettan epäitsekästä uhrausta ja lopussa nähtävää ihmisten, Jumalan ja kuoleman välistä sovitusta.

Uusimmat

Konsertit

Konserttiarvio: Saimaa Sinfoniettan tarjoilemat isot äänimassat heijastelivat ikävästä Poleenin salissa

Kuopion kaupunginorkesteri: Mestari Radovan

Kuopion kamarimusiikkiseura: Viimeinen valonsäde

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja I

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja VIII

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja VII

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja VI

Steve n Seagulls

Leavings-orkesteri: Itkisitkö onnesta?

Konserttiarvio: Kamarisarja III

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.