Mariinskin huikaiseva Kevätuhri

KONSERTTI

Mariinskin

sinfoniaorkesteri

Mikkelin Musiikkijuhlat 4.7.

Mariinskin sinfoniaorkesterin kolmas ilta oli omistettu Igor Stravinskille. Juhlinnan kohteena oli tietysti säveltäjän häkellyttävä baletti Kevätuhri, jonka kantaesityksestä tuli juuri kuluneeksi sata vuotta.

Tämä ihmeellinen teos on edelleen ajankohtainen. Se kuulostaa modernilta, siinä on nuoren miehen intohimoa ja uskallusta, mutta silti kokonaisuus hahmottuu ja sävellys on kuulijan ulottuvilla. Jollain käsittämättömällä tavalla kaaos tasoittuu ylemmällä tasolla. Sekamelska tasaantuu ja löytää oman uomansa.

Mariinskin suurorkesteri takoi Kevätuhrin rytmiä kuin tehtaan kone. Rajussa rytmisessä sykkeessä oli jotain shamaanista ja paljon muhevaa primitiivisyyttä.

Gergievin keitos rakentui tummiin jousiin, raakoihin vaskiin ja lukuisiin singahteleviin lyhyisiin soolonpätkiin, jotka ampuivat ulos sointimyrskystä kuin satelliitit. Ei aina niin kaunista, ei aina niin huoliteltua, mutta tehokasta.

Gergievin tulkinta perustui pitkälti eri taitteiden jyrkkään vastakohta-asetteluun. Hiljaiset periodit ja verkkaiset tempot seisoivat yleensä eteerisessä haaveessa kuin odottaen. Ne olivat odotushuone, joka vaihtui kuoleman tanssiin.

Mariinskin työtahti on kova: viitenä peräkkäisenä iltana viisi konserttia. Tämä näkyy myös konserteissa. Gergiev rakentaa konsertit taitavasti sekoittaen suurelle yleisölle tuntemattomia teoksi suuriin hitteihin. Nämä erikoiset venäläiset teokset menevät ohi hieman rennommin ja kaikki ladataan siihen illan ykköshittiin.

Torstain konsertti kulki juuri tämän reseptin mukaan. Tsaikovskin Voivodi ei päässyt kunnolla nousuun ja Shostakovitsin laulusarja Michelangelo Buonarrotin runoihin oli synkkyydessään omaa luokkaansa. Laulusarja on ehkä säveltäjän pelkistetyintä ja filosofisinta musiikillista pohdintaa.

Ildar Abdrazakovin bassoa kyllä kuunteli turvallisin mielin.

Ilmo Pokkinen