Neil Young & Promise of the Real

Hartwall Arena, Helsinki 3.7.

Antaa palaa! Miten se on, kun kyyneleet valuvat jo avauslaulussa. Neil Youngin ääni, piano, huuliharppu, kuulijakorvien, kuuntelevien silmien vesinauru, tosiveden tunne kohahtaa, nousee ja loimuaa nuotiona nuoruuden lähteeltä, vuosikymmenten tulet, After the Gold Rush.

Kirkas ja huojuva tuulisointi lepattaa intiaanikesän rakkautta maahan, henkeen, mielikuvitukseen, ihmiseen. Se on korkean soiton kajo, pysyvän muutoksen kulta, tulkintasydän, vaiston sielu, rock.

Akustista soolojaksoa jatkavat Heart of Gold, The Needle and the Damage Done, Comes a Time. Young vaeltelee lavalla, laulaa, soittaa yksinkertaisin soinnuin kuin ennen. Tässä kolmituntisessa tuskin onkaan aikaa, musiikki virtaa, kitara on rockin efektiivisyyttä ja kehtolaulu.

Sanoma taas liittyy aikaan kyllä – ihmiskunnan nykyhetkeen ja tulevaan. Konsertin avainteeman luo keskeisesti ilmi Mother Earth (Natural Anthem), vetoomus, jota Young myöhemmin yleisöä kiittäessään totesi maiseman kauneudesta päätellen Suomessa toteutetun!

Niin tai näin, rockin ideaa suojella Äiti Maan kunniaa on harvoin tulkittu niin kuin Mother Earthin sakraalin koskettamassa hymnissä, lauluväristyksessä, huuliharpussa urkuharmonijylhyyden katveessa ja koko Youngin sunnuntaikonsertissa.

Jos tapahtuma alkoi vetoavilla akustisilla klassikoilla, se loppupuolen uudella Wolf Moonilla puhkesi niille rinnasteiseen häkellyksen kauneuteen, valitukseen, suruun, uskoon ja inhimilliseen haasteeseen. Tässä soolossa Young kiteyttää nuoruuslaulujensa merkitykset yhä uusin ajattomuuksiin kiertyvin spiraalein, kauniisti kuin eläin, rujosti kuin ihminen, myötätuntoisesti kuin kuu.

Mutta kuinka paljon loistavassa konsertissa tapahtuikaan siinä välissä. Artistilla on huikea veto ja hänen nuori yhtyeensä Promise of the Real soittaa dynaamisen vapautuneena, välittyvin tuntein, taidoilta suurenmoisena.

Konsertin toinen, sähköisesti akustinen jakso välitti folkista rockiin etenevää klassikkolinjaa alkuperälleen uskollisten mutta kirkkaasti tältä hetkeltä kuulostavien laulujen hyvän mitan. Promise of the Real vastaa Youngin tuotantoon paikoin jopa hänen superyhtyeensä CSN&Y:n harmoniat korviin heläyttävin auringoin.

Toisaalta kuta edemmäksi sähköön Youngin vanhan ”Old Black” -kitaran variaatioita ja tuttuuksia loihtivien kulkujen ja tehojen myötä mennään, sitä kypsemmiltä maistuvat tuoreet kollektiivikirsikat. Veljeksillä Lukas ja Micah Nelson on valmiuksia seurata Youngin laulavaa soittoa, jammailuvimmaa ja kitaradialogeja. Corey McCormick on aivan muuta kuin monotoninen basisti ja rumpali Anthony Logerfon ja perkussionisti Tato Melgarin keskinäinen iskutus tuottaa jännitteisen jäljen, luontoteemaan sattuvan kansanomaisuuden ja rockpoljennon yhteyden.

Totta kai painetaan edelleen Youngin legendayhtyeen Crazy Horsen tyylistä rockia. Pyhäiltana se valloittavasti osuu yhteen pisimmistä kohdistaan Down by the Riverissä, huipussa, joka on tämän konsertin näköinen tuli ja vuori.

Niin, ne kirsikat. Young ylisti maaäitiä myös kuvana kirsikasta, joita hänellä oli konkreettisestikin mukana. Samoin lavalla oli intiaanipäällikön toteemikatse, rumpukalvolla valossa muuttuvan sydämenlyöntimaalauksen värit ja areenalla yleisön yhteinen hyvähenki.

Teppo Kulmala

Uusimmat

Konsertit

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja VIII

60 Degrees Quintet: Opera!

Kuopion kaupunginorkesteri: Hiljaisen viikon konsertti

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja VII

Kuopion kaupunginorkesteri: Laulu tulipunaisesta kukasta

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja VI

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja V

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja IV

Kuopion kaupunginorkesteri: Sinfoniasarja III

Konserttiarvio: Saimaa Sinfoniettan tarjoilemat isot äänimassat heijastelivat ikävästä Poleenin salissa

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.