Perinne kantaa Taikahuilua

Savonlinnan oopperajuhlat

Taikahuilu

Olavinlinna 9.7.2012

Wolfgang Amadeus Mozartin menestysteoksen Taikahuilun näyttämökuva on Savonlinnan oopperajuhlilla säilytetty uskollisen perinteisenä. Vuonna 1973 tehty August Everdingin ohjaus pitää teoksen satutunnelman yhä rikkoutumattomana, puvustuksen ja lavastuksen myötävaikutuksella.

Solistikaarti suomen kielellä lauletussa teoksessa on nyt luonnollisesti vahvan kotimainen. Ensemble on vahva: heikkoja lenkkejä ei esiinny laulullisesti eikä lavaesiintymisen kannalta. Roolien karaktäärit tuodaan selkeästi esiin.

Jaakko Ryhänen on majesteetillisen sielukas Sarastro jonka äänestä ei lämpöä puutu, Jussi Myllys Taminona mies paikallaan. Ääni toimii hyvin ja rooli ei tuota miehelle vaikeuksia. Marjukka Tepponen tekee Paminastaan lämpimän, herkän hahmon. Ylidramaattisuuteen ei sorruta edes itsemurhan partaalla, hetken epätoivo soi äänessä. Tepposen linjakas, vaivaton laulaminen vakuuttaa.

Arttu Kataja hoitaa ilveilyroolinsa Papagenona loistavasti. Lopun duetossa ei löydy Papagena Laura Pyrrön kanssa aivan heti yhteistä balanssia, johtuen mitä ilmeisimmin Pyrrön hankalasta asemoinnista lavastepuun latvassa. Duetto soi kuitenkin alun jälkeen hienona ja lavalle juoksevat pikku papageno-papagenat kruunaavat yhden oopperan huippuhetkistä.

Sirkka Lampimäki saa ansaitun huikeat suosionosoitukset linjakkaan notkeasta ja väkevästä Yön kuningattaren aariastaan. Pienen esiin noston arvoinen on Tuomas Pursio kaitsijapapin roolissaan. Saksassa uraa tekevän bassobaritonin ääni soi pehmeänä ja täyteläisenä.

Vaikka vanha paketti toimii yhä, on ohjauksessa ajoittain hetkiä joihin olisi suonut hienovaraista uudistamista. Toisaalta tekstiin lisätyt maajussi-puumanainen-vitsit vaikuttivat melkoisen irrallisilta, turhalta yleisön kosiskelulta. Toki yleisöstä suuri osa piti niistä.

Osassa kohtauksissa kulisseista laulava oopperajuhlakuoro oli sijoitettu liian taakse, jolloin se lähes peittyi orkesterin alle. Kuoro toimi muuten hienosti, asiaankuuluvan juhlavana elementtinä, suurissa joukkokohtauksissa.

Oopperajuhlaorkesteri soi sävykkäästi, joskin musiikki ei päässyt aina hengittämään luonnollisesti. Syynä lienee kapellimestari Will Humburgin hillitön suurieleisyys ja kiire.

Loppukohtauksessa kolmen naisen, Yön kuningattaren ja Monostatoksen tullessa lavalle rytmi sakkasi pahemman kerran. Monostatoksen aaria oli hurjalta tempoltaan tenori Hannu Jurmulle varsinainen haaste, josta selvittiin tiukan artikuloinnin kautta.

Vanhan Taikahuilu-produktion lämmittämistä voi kutsua kyllä Savonlinnan oopperajuhlilla kulttuuriteoksi: teosta voi täysin suositella kaikenlaiselle yleisölle, lapsiperheistä lähtien. Enkä ihmettelisi vaikka teos olisi jälleen kerran juhlille myös suunnattoman hyvä taloudellinen piristysruiske.

Jussi Mattila

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.