Tampereen ooppera: Pohjalaisia

Tampere-talo 10.2.

Leevi Madetojan Pohjalaisia sai jo kantaesityksensä (1924) jälkeen kansallisoopperan maineen, mutta se ei ole rohkaissut tekijöitä kovin uudenlaisiin tulkintoihin. Pohjalaista talonpiiriä ja realistista maalaiselämää pidemmälle ei juuri ole päästy.

Odotukset olivatkin suuret, kun Tampereen ooppera otti teoksen juhlistamaan paitsi 100-vuotiasta Suomea niin myös omia 75-vuotispäiviään. Oli aika istuttaa rooleihin nuoren polven suomalaiset laulajat, ja ilta olikin musiikillisesti korkeatasoinen.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen oli lupaillut vahvojen naisten näkökulmaa, mutta se jäi lähinnä siihen, että heistä tehtiin seksuaalisesti normaalia aktiivisempia – paikoin jopa tyrkkyjä.

Sampo Pyhälä oli suunnitellut lavastukseksi valkoisen bunkkerin. Maalaistalon pihapiiri on läsnä pienoismallina, ja paikoin se hinataan kattoon. En kaivannut realistista vaan henkistä lakeusmaisemaa, jossa kansanlaulupohjaisella musiikilla ja suurilla aatteilla olisi tilaa leijailla.

Ankean tilan täyttämiseksi Parkkinen yritti parhaansa. Hauskoja olivat muun muassa juopottelevien talonpoikien saunakohtaus ja Karjanmaan Köystin (Waltteri Torikka) tulkitseminen rock-tähtenä, jota kaikki naiset haluavat. Eleet ovat uhoilevan suuria, eikä väkivallassa säästellä. Häjyt nostelevat taloja, ja Jussille ja Liisalle on suotu estoton rakastelukohtaus.

Takautumat, kuten Antin tekemä murha (nähtävästi suutari oli Maijan rakastaja), ovat vähän turhia, enkä ymmärtänyt, minne kuoro loppunäytöksessä ryntäilee taskulamppuineen. Aktiviteettia saattaa seurata oudon pysähtynyt kohtaus. Osku Heiskasen koreografiassa kansantanssit muuttuvat ironiseksi hytkymiseksi. Se suuri tulkintaidea kuitenkin puuttuu.

Solisteista suurimman vaikutuksen teki Ville Rusanen sankarillisena, liikkeiltään jäntevänä ja upeasti laulavana Jussina. Jyrki Anttilan Antti oli asiaankuuluvan ahdistunut, ja Jaakko Hietikko tavoitti uskottavasti pohjalaisisännän jäyhyyden.

Tiina-Maija Koskela toi esiin Maijan ristiriidat intohimon ja körttiläisuskon välillä, mutta hänen pitäisi kiinnittää huomiota tekstin selkeyteen. Marjukka Tepposen lyyrinen Liisa ja Päivi Nisulan topakka Kaisa olivat naiskuvina perinteisempiä.

Anna-Maria Helsing johti Tampere Filharmoniaa suurin liikkein ja sai musiikkiin plastista lyyrisyyttä muttei niinkään kouraisevaa draamaa.

Harri Kuusisaari

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.