Tuska-festivaali

Suvilahdessa Helsingissä 1.–3.7.

Ensi vuonna 20 vuotta täyttävä Tuska-festivaali elää ja voi hyvin. Avajaispäivän kattaus tarjosi monenlaista metallin eri lajityyppiä: oli power metallia, thrashiä, death metallia, oopperaheviä, black metallia ja perinteistä hard rockia.

Kolmen päivän aikana esiintyy 47 eri yhtyettä. Tarjonta on raskasta, mutta niin sen on tarkoituskin olla.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmintä on 25 astetta, kun päälavalle astelee Lordi. Voin vaan kuvitella, miten kuuma noissa lateksinaamareissa ja asuissa on.

Ihmettelen, miksi tällainen esiintymisaika on annettu bändille, jonka show’n visuaalinen puoli perustuu valolle, pyrolle ja liekinheittimille.

Kummituslinnan kulissitkin näyttävät auringossa kuin huvipuiston hylätystä kreivi Draggiksen linnasta repäistyiltä.

Aurinko ei Lordia sulata, vaan yhtye tarjoaa tiukan setin sitä itseään eli häpeilemättömän suoraviivaista hard rockia. Would You Love a Monsterman, They Only Come Out at Night, Hard Rock Hallelujah ja monet muut tutut biisit vedetään hyvällä energialla. Bändi tuntuu väittävän, että emme me ole kuolleet, vaikka näytämmekin siltä.

Jotenkin sitä ihailee Putaansuun ja bändin asennetta. Periksi ei anneta, vaikka turhautumisen pelko varmaan on takana joskus kummitellutkin.

Yllättävän hyvä mieli tästä ainoasta Suomen keikasta tänä vuonna jäi, vaikkakin se oli aivan väärään aikaan ja väärässä paikassa.

Tunnelmasta toiseen eli norjalaisen Kvelertakin tarjoamaan hornankattilaan.

Toukokuussa uuden albuminsa Nattesferd julkaissut bändi on entistä tiukemmassa vedossa. Lyriikat vedetään tinkimättömästi norjaksi, meno on tihentyvän kiemuraista ja armottomassa hurjuudessaan veret seisauttavaa. Voi herran pojat, minkä menon bändi saa aikaiseksi! Toimii alusta loppuun kaikin puolin.

Kolme vuotta sitten näin Provinssissa bändin edellisen kerran. Hyvä oli silloinkin, mutta harppaus tähän oli jotain muuta. Hell yeah!

Testament ei ole mikään nostalgiapläjäys, vaikka bändi perustettiin jo vuonna 1983. Äijät ovat vähän alle tai vähän päälle 50, vaan sepä ei haittaa, sillä bändi soittaa vimmaisen tiukasti thrash metalliaan.

Rise up for War kajahtaa kuin hurmahenkinen taistelulaulu, ja tuhatpäinen yleisö lyö nyrkkiä ilmaan. Monipuolisuutta ja melodisuuttakin löytyy tiiviistä tunnin keikasta ja 54-vuotias laulaja Chuck Billy on yhtä hymyä. Hyvä veto vanhan liiton äijiltä.

Behemoth on Jobin kirjassa mainittu elefanttia tai biisonia muistuttava peto. Behemoth on myös Puolassa 1991 perustettu blackened death metal bändi, jonka johtaja Adam Darski oli yhtyeen alussa vasta 14-vuotias. Darski on puolalaisen äärimetallin tärkeä keulakuva ja vaikuttaja.

Ensimmäinen kohtaaminen Behemothin kanssa on tyrmäävä. Olenko jossain saatanallisessa messussa vai henkien manausmenoissa?

Visuaalinen ilme hyödyntää tumman maagisesti savua ja elävää tulta. Musiikki velloo synkkänä ja raskaana. Kitaravallit vangitsevat hypnoottisesti ja rumpali takoo kannujaan kuin shamaani helvetistä.

Kokemus on äärimmäisen koukuttava ja otteessaan pitävä.

Voisi luulla, että kaiken edellä kuullun jälkeen olisi helpotus kuunnella melodista oopperametallia saksalaisen superyhtyeen Avantasian esittämänä. Vaikutus on kuitenkin vähän sama kuin The Metal Opera I–II- ja The Wicked Symphony -levyillä: mahtipontisen hienoa ja taidolla toteutettua, mutta ei oikein iske.

Avantasia muistuttaa jotenkin kakkosluokan rockmusikaalin musiikkia. Se on hyvin laulettua ja soitettua, mutta ydin puuttuu.

Tuska on mainio festivaali kaiken kaikkiaan. Suvilahden voimalan ympäristö on metallisen karu, jossa ei ole mitään turhia nurmikenttiä.

Täällä määrää metalli!

Olli-Matti Oinonen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.