Huojuva lato: Lättähattu

Maaseutumusiikki

Pohjoiskarjalainen Huojuva lato soittaa alueensa hengessä yhä intohimoisemmalla otteella. Tyylikäs viimeistely ei hio ja hävitä arkisen maaseututunteen rosoa ja kosketusta. Ruoste ei nuku. Lättähatun ikkunasta helkkää tuulispääkantri. Folkin kiskoilla jyskyttää rokki.

Suonna Konosen sävel ja lyriikat löytyvät edelleen Joensuun seutuvilta. Lempeän surumielisesti, pojan ja miehen näkökulmasta, multisoittimin.

Kyse ei ole nostalgiaralleista, jos niistäkin. Konosen laulu- ja kitaratulkinnat ovat yhä energisempiä, sävykkäämpiä ja varioivampia. Biisit ajavat valppaan kantrin ja sähköisen kansanrockin asemaväliä.

Pelimanniote ja harras poljento kohtaavat kuin kiskoilla lättähattu ja resiina. Rock-kitara saa tilaa syventää ja huipentaa. Lauluissa on toimivat jaot, lyyrisesti juonikas ja musiikillisesti visionäärinen rakenne ja svengi. Teema kestää. Karjalaisuus saa ilmaisunsa.

Kulkijakertojan suhteessa elettyyn ja muuttuneeseen valottuvat maisema, originellit tyypit, kotiinpaluun lämmin haikeus. Laulunsa saavat legendan asemaa aavistellen Suomenhevonen, Joensuu (Jokeloineen) ja Viimeinen lättähattu Lieksaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.