Levyarvio: Vampire Weekendin levy Father of the Bride on kuin television Unelmahäät

Arvio: 4/5 tähteä.

Father of the Bride on yhdysvaltalainen vuonna 1950 julkaistu draamakomedia, jossa isän on vaikea suhtautua tyttärensä avioitumiseen. Vuonna 1991 elokuvasta tehtiin samanniminen remake, jossa pääosissa olivat Steve Martin ja Diane Keaton.

On helppo kuvitella, että Ezra Koenigin johtama Vampire Weekend nojaa uudella levyllään juuri jälkimmäiseen.

Yhtyeen uusimman levyn kansi on myös kuin suoraan jostain 90-lukulaisesta CD-ROM:ista tai Windows-ohjelman Paintilla piirretystä pikakuvakkeesta. Sen on tarkoitus kertoa kuuntelijalle, että nyt ei liikuta ironiavapaalla vyöhykkeellä.

Yhtyeen läpimurtodebyytti nojasi – esikuvanaan Paul Simonin Graceland (1986) – afrikkalaisen musiikin vaikutteisiin, joita yhdisteltiin viime vuosikymmenen lopun newyorkilaisen indiehuuman eetokseen ja esteettisiin konventioihin. Nyt yli kymmenen vuotta vanhan debyytin materiaali kuulostaa hyvistä kappaleista huolimatta näsäviisaudessaan jo jokseenkin vanhentuneelta, mutta myös sangen sympaattiselta. Contra (2009) ja Modern Vampires of the City (2013) sisältävät yhä hienoja hetkiä.

Uuden levyn kannessa perspektiiviksi on valittu näkymä, jossa on Afrikka, mutta ihan yhtä lailla siinä on Amerikka, jopa isompana. Vaikutteita Afrikasta on siis yhä jäljellä, mutta Father of the Bride on teemalevy ennen kaikkea laimeudesta ja amerikkalaisesta popkulttuurista. Se on television Unelmahäät levyn muodossa. Jossain etualalla kompastelee humalainen faija.

Levyn avainkappaleet ovat Danielle Haimin tähdittämät Hold You Now, Married in a Gold Rush ja We Belong Together, joihin mahtuu sellaisia latteuksia, kuten “We go together like Keats and Yeats”. Vampire Weekend on uskollinen Koenigin ironialle.

Aluksi vieraannuttava singlekappale Harmony Hall kohoaa ymmärrettävään muotoon osana albumikokonaisuutta ja nousee levyn vahvimpien kappaleiden joukkoon.

Father of the Bridella Vampire Weekend osaa nauraa itselleen ja asioille ympärillään. Vaikutteita on vähän sieltä täältä, countrysta moderniin poppiin ja hissimusiikkiin.

Aika näyttää millaiseksi levyn elinkaari muodostuu. Onko se ysärileffan kaltainen kertakäyttövitsi, joka laimenee nopeasti kunnes alkaa elää omaa elämäänsä ja muodostamaan kulttistatusta 20 vuoden päästä, vai onko se jo syntyessään liian meemi kestääkseen aikaa.

Silti kaikessa itseriittoisuudessaan levy on jännittävintä ja oudointa Vampire Weekendia koskaan.