Low: Double Negative

Arvio: 5/5 tähteä

Minnesotassa vuonna 1993 perustetun Low’n musiikkia on tavattu kuvata slowcoreksi. Typerältähän se kuulostaa, mutta termin on ollut tarkoitus kertoa yhtyeen viipyilevästä ja minimalistisesta estetiikasta.

Trion muodostavat perustajajäsenet Alan Sparhawk (laulu, kitara) ja Mimi Parker (rummut, laulu) sekä Steve Garrington (basso). Juuri kun olin ajatellut, että he eivät voisi tehdä enää mitään kiinnostavaa, he julkaisevat uransa parhaimman levyn. Double Negative on niin mestarillinen ja koskettava levy, että siitä kirjoittaessa tekisi mieli käyttää kaikki levyarvioiden kuluneimmat kliseet ja ylisanat:

Jos kuuntelet vuodessa yhden rocklevyn, kuuntele tämä.

Tällaisia levyjä ei ilmesty joka vuosi.

Kerrankin tuntuu, että tällaisten virkkeiden käyttö on perusteltua. Low tekee dramaattista rockiaan täysin omilla säännöillä.

Double Negative on yhtä rohkea kuin David Lynchin ohjaama Twin Peaksin kolmas kausi. Ensimmäinen kerta menee lähinnä hämmästellessä, että mitä tässä tapahtuu, ja sitten se on saatava kokea uudestaan.

Low kuulostaa olevan täysin välinpitämättömänä omassa maailmassaan, vaikka levyn vieraantuneisuus on myös ilmiselvä kommentti yhteiskunnan pirstaloitumisesta.

Avausraita Quorum ja sen noiserutinat tuo rockin sijaan mieleen pikemminkin Pan Sonicin ja Mika Vainion. Dancing and Blood kuulostaa siltä kuin siinä rummutettaisiin tehdashallin teräksistä seinää, joka joustaa kuin jumppamatto.

Low’n hiuskarvan varassa roikkuva popmusiikki kuulostaa Tempestin kaltaisissa särömuuriin törmäävissä kappaleissa niin epätodelliselta, että on kuin yhtye välillä käväisisi maailmanlopun tuolla puolen ja palaisi raportoimaan siitä. Kaikki on hajonnut tuhannen palasiksi ja tilalla on vain tunnistamatonta sakeaa pörinää, mutta yhtye kykenee vetämään itsensä takaisin juuri ajoissa.

Viimeksi olen ollut yhtä vaikuttunut uudesta rocklevystä kaksi vuotta sitten, kun Justin Vernonin viimeisin Bon Iver -albumi 22, A Million ilmestyi. Double Negativen säröisessä, fragmentaarisessa ja kokeellisessa estetiikassa on paljon samaa Bon Iverin levyn kanssa. Syy tälle on selvä.

Molemmat levyt on äänitetty tuottaja BJ Burtonin johdolla Vernonin rakentamalla April Base -studiolla. Tosin Double Negativella kokeellisuus on viety miksausta myöten vielä pidemmälle.

Kuori saattaa aluksi hämmentää. Laulujen pohjana toimivat kuitenkin yhä Low’n tavaramerkkimäiset, melankoliset kitaramelodiat.

Double Negative on kerrassaan uskomatonta popmusiikkia. Ennen kaikkea sillä soittaa bändi, jolla ei ole mitään hävittävää.

Arttu Seppänen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Levyt

Levyarvio: Lady Gagan uutuuslevy on täsmäisku korona-aikaan, sillä sen ainut ehdotus on, että jospa tanssisit huolesi pois

Levyarvio: We Jazz Live Plates tarjoaa kaksi kiehtovaa katsausta suomalaisen jazzin nykytilanteeseen konserttiolosuhteista käsin

Levyarvio: Laineen Kasperin vetää ikivanhat lökäpöksyt jalassa 1990-luvun innoittamana

Levyarvio: Tanssiva tuli ei nouse Pelle Miljoonan klassikoiden tasolle, mutta se osoittaa, että hänellä on edelleen paloa uuden musiikin tekemiseen

Levyarvio: Jazzbasisti Antti Lötjösen ensimmäinen soololevy on palkitseva kokonaisuus

Levyarvio: Lauri Haav osoittaa Silmät kii -levyllään, että kykyjä on pidemmällekin matkalle

Levyarvio: Verneri Pohjola tarjoille trumpetin terävöittämiä tuokiokuvia

Levyarvio: Alman debyytti on odotuksiin nähden yllättävän melankolista elektropoppia

Levyarvio: Oranssi Pazuzun viides levy on erikoinen matka

Levyarvio: Glenn Danzig laulaa nyt Elvistä

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.