Mokoma:Elävien kirjoihin

Mokoma

Elävien kirjoihin

Sakara

Mokoma ei päästä itseään helpolla. Bändi pystyisi varmastikin kasaamaan ihan passelin suomimetallilevyn vähemmälläkin vaivalla, mutta Elävien kirjoihin -albumilla orkesteri on haastanut itsensä. Satunnaisen kuulijan korvaan levy kuulostaa todennäköisesti aivan samalta kuin bändin muutkin julkaisut. Tarkempi tutustuminen paljastaa tuttujen elementtien seasta myös uusia jippoja.

Peruspalikat ovat samat kuin aiemminkin – metallin eri alalajeja sotkettuna popimpaan ilmaisuun. Kappaleet voi halutessaan pilkkoa niin pieniksi paloiksi kuin haluaa ja pohtia mistä genrestä tai miltä bändiltä Mokoma on saanut vaikutteita tai lainaillut. Moinen on turhaa, sillä eri genrejen historiat läpikotaisin tunteva bändi kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään.

Mokoma ei olisi Mokoma ilman hevipuristeja ärsyttäviä popmelodioita ja päähän soimaan jääviä kertosäkeitä. Bändin kevyempää osastoa esittelee tällä kertaa vain muutama kappale.

Esimerkiksi Sinne missä aamu sarastaa ja Lunnaat tarjoavat pelkkää puhdasta laulua. Muuten Marko Annala örisee, korisee ja huutaa, löytäen ilmaisuunsa taas jotain uutta. Tiedä onko moinen tarkoituksellista, mutta muutamaan otteeseen räyhäämisen seasta erottuu hieman kurkkulaululta kuulostavia kohtia.

Elävien kirjoihin on teemalevy laulajan masennuksesta ja siitä selviämisestä. Annala on kirjoittanut jokaisen kappaleen eri kertojaminän näkökulmasta. Hahmoissa on tietysti paljon häntä itseään, mutta myös lainattua ja keksittyä.

Masennuksen eri vaiheissa olevat henkilöt ovat täysin hukassa, pohtivat sairauttaan sitä hyväksymättä, toteavat ja ymmärtävät tilanteen, etsivät ulospääsyä ja antavat itselleen luvan olla heikkoja. He etsivät syyllistä oloonsa ja katsovat peiliin. Se kuka tai mikä sieltä katsoo takaisin ei välttämättä ole kaunista katsottavaa.

Levyn soitua läpi kuulijaa ei ahdista, päinvastoin. Jonkinlainen katarsis on saavutettu, vaikka kaikkea pahaa oloa ei olekaan manattu pois. Itsensä hyväksymisen kautta tunnelin päässä näkyy valoa.

Levyn on miksannut ruotsalainen Jens Bogren. Metelin seasta erottuu koskettimia ja vihdoinkin stemmalaulutkin kuuluvat kunnolla. Bogrenin säätämissä soundeissa on omituisella tavalla jotain retroa ja modernia yhtä aikaa.

Parilla edellisellä levyllään Mokoman tarve soittaa suomirockia metallin seassa tuntui paikoitellen väkinäiseltä ja levyille oli eksynyt täyteraitoja. Uutuus toimii alusta loppuun. Sen kantta koristaa lohikäärme, mutta Mokoma kiertää silti hevikliseet mahdollisimman kaukaa.

Elävien kirjoihin on kokonaisuus, viimeisen päälle hiottu teos, jonka kannessa on hirviö aivan syystä. Masennus on vakava sairaus, joksi moni ei sitä vieläkään miellä. Heidän kannattaisi kuunnella ainakin levyn päätöskappale Nimensä unohtaneen rukous.

Elävien kirjoihin on parasta Mokomaa sitten vuoden 2006 Kuoleman laulukunnaiden.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.