Pariisin Kevät: Musta laatikko

Keulahahmonsa Arto Tuunelan studioprojektina alkanut Pariisin Kevät on kulkenut jo viiden levyn mittaisen tien. Edellinen albumi Jossain on tie ulos soi aiempaa ahdistuneempana, ja siitä puuttui virnuilevan vekkuli twisti, jota yhtyeeltä on totuttu kuulemaan.

Nyt ollaan jälleen eri vesillä. Uusi albumi Musta laatikko tarjoilee yhteenkoottuja muistoja, haikeutta ja kasvua, mutta ei lainkaan pumppua kuristavalla tavalla. Näyttää siltä, että bändin ei tarvitse todistella enää mitään.

Mustassa laatikossa on pakottomuuden tuntua. Soitto kulkee huolettomasti kuin Eppu Normaalin keikalla. Sitä voisi kuvailla jopa letkeäksi (sana, jota en aiemmin olisi yhdistänyt tähän yhtyeeseen). Aiemmasta indiecooliudesta on tingitty. Kappaleet toimivat itsenään, ja ylimääräisiä härpäkkeitä ja hassutteluja on karsittu pois.

Etenkin levyn alkupuoli on vetävä. Avausraita Vapaus saa odottaa imaisee mukaansa kuin pieni hypnoosi. ”Kaikki on liian mahdollista / Vapaus saa odottaa”, Tuunela laulaa ja tiivistää jotain olennaista nykyhetkestä.

Katoamisen teema on vahvasti läsnä. Useat laulujen hahmot havainnoivat menneisyyttään ja etsivät jotain pysyvää sirpaleisesta maailmasta, jossa vapaus kääntyykin taakaksi. Samaa teemaa tarkastellaan Ennen oli hevosia -raidalla änkyrämäisen ironisesti: ”Ennen oli järjestys / Kekkonen / Mieto / Kossu / Ja Kristus”.

Muuten sanoitusten sävy on yllättävänkin vakava. Tuunelalla on taito saada huolettomimmatkin riiminsä soljumaan musiikkiinsa ja kuulostamaan painavilta. Muuli-raidan ”mieli ja sydän yhtä tahtia lyö ja lyö ja lyö ja lyö” -lainin nerokkuutta ei ymmärrä kuulematta.

Soitto vyöryy kuulijan tajuntaan hiljalleen tarttuvana, silti kevyenä. Melodiat jäävät kivasti korvan taakse, mutta eivät muuta elämää. Alkupuolen hittikimara sisältää esimerkiksi Muuli ja Hän saapuu luokseni pimeydessä -kappaleet, jotka ovat täydellistä popherkkua. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kauniit melodiat ja vieraannuttavat, utuiset synasoundit sekä niiden vastakohtana toimivat helposti lähestyttävät kitarariffit. Taisteluvalmiit rummut. Yhteislauluun suunnitellut kertosäkeet.

Musta laatikko on ehkäpä eheintä Pariisin Kevättä tähän saakka. Silti levyn upea aloitus lupaa enemmän kuin lunastaa. Jokin valuu läpi sormien. Tulee tunne, että yhtye tavoittaa haluamansa melkein, mutta ei täysin. Yhtenäisyys lähestulkoon syö itsensä, kaipaa pientä ärsytyksen kipinää, jää vaille käännekohtaa.

Kokonaisuuteen pääsee sisälle yllättävän hitaasti, ja se vaati jopa halua pitkästyä hetkeksi. Musta laatikko on kuin kaunis vesivärimaalaus. Sokkivärien sijaan taiteilija on käyttänyt läpikuultavia pastellisävyjä. Sitä on mukava ihailla, ja siihen on mielenkiintoista syventyä joksikin aikaa, mutta vuosien päästä värit ovat haalistuneet – kuin hajanaiset muistot, joista levyllä lauletaan. Se riittää tekemään laadukkaan poplevyn.

Anniina Meronen

Uusimmat

Levyt

Aivovuoto: Utopia sessiot

K-X-P: IV

Ismo Alanko: Minä halusin olla niin kuin Beethoven

The National: I Am Easy To Find

Terkel Nørgaard: With Ralph Alessi

Jonne Aaron: Tiikerin raidat

Ilmavoimien Big Band & Pepa Päivinen: Maisemakuvia Suomesta

Lena & The Slide Brothers: IV

Levyarvio: Vampire Weekendin levy Father of the Bride on kuin television Unelmahäät

Aili Ikonen & Jukka Perko Avara: Laulu keskeneräinen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.