Pekko Käppi & K:H:H:L: Matilda

Arvio: 4/5 tähteä.

Kuluneet kolme kuukautta ovat olleet täynnä oletettua hurmosta: Suomi 100 -slogan on hehkunut jokaisen juhlan kirkkaimpana mitalina. Pyöreiden vuosien ainutkertaisuus tarjoaa kuitenkin paitsi mielipuolisen markkinaraon, myös oivan tilaisuuden tutustua tuntemattomampiin taiteilijoihin, joita pienikokoisessa maassamme piisaa.

Olisi loogista, että satavuotias Suomi antaisi kansanmusiikin, tuon kulttuuriperinnön kukkivan krookuksen, näkyä. Juuri nyt kansanmusiikki elää Suomessa suurinta nousukauttaan, mutta ”kaikki soittaa” -mentaliteetin konkreettisin kääntöpuoli on ”kuka kuuntelee”? Kysymys siitä, mitä kansanmusiikki vuonna 2017 on ja mitä se voi olla, on aiheellisempi kuin kenties koskaan.

Jouhikkoshamaaniksi luonnehdittu Pekko Käppi teki tähänastisen uransa suurimman läpimurron vuonna 2015 julkaistessaan albumin Senguis Meus, Mama! tuoreen yhtyeensä K:H:H:L:n (Kuolleiden Hevosten Hillittömät Luut) kanssa. Mantramainen, jopa pakanallinen levy saa seuraajakseen Matildan, jonka elektronisemmat taustat, melodiset balladit ja uhkarohkeat sanoitukset palkitsevat odotuksen, mutta sytyttävät välittömästi uuden liekin kaipauksen kynttilään.

Vienot, mystiset naishahmot ja ihmisen pienuutta aggression kautta korostavat kielikuvat luovat tälläkin albumilla perustan punkin katkuiselle kokonaisuudelle. Rock-elementit ovat läsnä, mutta tekevät kuin huomaamattaan tilaa myös pop-henkisille paisutuksille, jotka tuntuvat yhtyeen muuhun ulosantiin verraten turhankin kevyiltä. Toisaalta tämä voi tehdä albumista helpommin lähestyttävän, vaikkei villeistä esiintymisistään tunnetun Käpin rääkyminenkään voisi kuulostaa paremmalta.

On mahdollista, että Matilda on Käpille yhtyeineen se välietappi, joka antaa yhden pysähdyksen taktiikalle kornin, mutta konkreettisen nimensä. Viimeistään nyt on korkea aika alkaa tarkastella yhtyettä laajemmin kuin jouhikon toisena tulemisena, mikä tuntui alun perin hieman keksityltä. Suomalaisuus säilyy, vaikka globaalit kysymykset koskettavat. ”Isä äitiin yhtyy, syntyy palavia lapsia” ei kuulosta sen Suomen pojan sukututkimukselta, joka rauhas’ on riemullinen ja mies sodassa miehuullinen.

Käppiä käy kiittäminen tämän kuvan kiillottamatta jättämisestä: velvollisuutemme on ymmärtää pieni roolimme suuressa esityksessä ja tähän hänen kaltaisensa perinteen moniottelijat antavat arvokkaita avaimia.

Venla-Vanamo Asikainen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.