THE MAGIC NUMBERS - The Runaway

Vaikka kahdesta sisarusparvesta koostuva The Magic Numbers on elinvoimainen ja verrattain nuori yhtye, se muistetaan parhaiten puolen vuosikymmenen takaa. Englannin "Mamas And The Papasiksi" nimetty bändi vavisutti saarivaltion musiikkimaailmaa vuonna 2005 debyyttialbumillaan, joka ei sisältynytkään tuolloin niin muodikasta, kovaäänistä autotallirokkia, vaan harmonisia popbiisejä, jotka vievät kuuntelijan 1960-luvun Kaliforniaan.

Ylistetyn esikoisen jälkeen seurasi krapula, kakkosalbumi Those The Brokes jäi pienoiseksi flopiksi, mutta nyt nelikko on saanut valmiiksi kolmannen kokopitkänsä.

Levyn avaava The Pulse on sekä kaunis että yllättävä raita. Kysyy rohkeutta laittaa heti alkuun hitaanpuoleinen ja melankolinen kappale, joka ei oikeastaan lähde missään vaiheessa kunnolla käyntiin. Ratkaisu kuvaa kuitenkin hyvin koko albumin tunnelmaa: kyseessä ei ole mikään aurinkoinen poplevy, vaan tummempisävyinen kokonaisuus.

The Runawaylla The Magic Numbers on löytänyt uuden elementin, jouset. Sovitukset teki brittiläinen Robert Kirby, jonka nimi ei ehkä pelkiltään sano mitään, mutta kyseessä on kovemman luokan tekijä. Kyseinen herra nimittäin vastasi aikoinaan folkikoni Nick Draken kahden ensimmäisen albumin (Five Leaves Left ja Bryter Layter) upeista jousisovituksista, ja sittemmin hän on työskennellyt muun muassa Elton Johnin ja John Calen kanssa.

Vuosi sitten edesmennyt Kirby ehti kirjoittaa tällekin albumille korvia hiveleviä kuorrutuksia. Yhteistyö kukoistaa erityisesti suureellisessa Dreams of a Revelationissa ja soulahtavassa The Song That No One Knowsissa. Kirbyn jousilla fiilistellään vielä levyn piiloraidalla, joka on kyllä kaunis, mutta hivenen irrallinen pala musiikkia.

Tällä levyllä myös yhtyeen naispuoliset jäsenet Angela Gannon ja Michele Stodart pääsevät toden teolla ääneen. Kaksikko hoitaa vokaaliosuudet Throwing My Heart Awayssa ja Why Did You Callissa, jotka ovat onnistuneita loikkauksia Fleetwood Mac -henkisen aikuisrockin puolelle.

Hienoja hetkiä riittää, mutta kokonaisuutena The Runaway jättää hiukan valjun maun suuhun. Liekö kyseessä sitten se "vaikea kolmas levy", sillä mukana on liikaa sellaisia raitoja, joiden parissa kyllästyy nopeasti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.