TOM JONES: Praise & Blame

Takavuosikymmenien poplistoilla ulvahdellut Walesin tiikeri kenties nuolee tässä elämänsä vaiheessa jo haavojaan, mutta on samalla nostanut katseensa vertauskuvallisesti entistä korkeammalle.

Tom Jonesin uusi levy tuo lyriikoiltaan mieleen Bob Dylanin kristilliset albumit 1970- ja 1980-lukujen taitteesta, ja onkin siis sattuvaa, että Jones aloittaa Dylanilla: 1990-luvun What Good Am I? kuvastaa teoksen henkeä: hyvän tahdon ja hartauden mieli tihkuu kuin vesi kalliosta, mutta pateettisesta vyörymästä ei ole pelkoa.

Silti Jones kääntää kivet suurella tunteella. Artistin suvereeni mahtipontisuus löytää itsensä kuin toisesta maisemasta; nöyrtyy, vaan ei katoa. Monotoninen juuribändi luo tehokkaan vastakaiun Jonesin vahvalle ja yhä taipuisalle baritonille.

John Lee Hookerin ja Bernard Besmanin Burning Hell sytyttää levyn keskustan. Ympärillä soivat gospelin hengessä rock ja country. Sanoma on uskonnollinen. Eniten pidän Susan M. Wernerin kappaleesta Don't Trouble Me. Se alkaa hartaana kuin virsihuokaus ja kääntyy huomaamatta letkeän luontevaksi mandoliini-countryksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.