Alkulinnun kaihoisa huuto

Pohjois-Savon maakuntalintu kuikka ei ole mikään julkinen eläin. Luontokuvaaja Mauri Leivo kertookin olevansa ylpeä siitä, että Kuopion museossa tänään avautuva valokuvanäyttely ja vuonna 2012 ilmestynyt kirja Kuikka alkulintu ylipäätään ovat olemassa.

– Joutsenista, susista ja karhuista on julkaistu kymmeniä kirjoja, mutta kuikasta ei ole kukaan Suomessa aiemmin tehnyt valokuvakirjaa. Tuskin niitä on monta tehty ulkomaillakaan.

Selkävesillä viihtyvän kuikan yhyttäminen vaati kuvaajalta vuosien suunnittelua, linnun elämäntapaan perehtymistä ja apuvälineitä.

– Kuikka on melko utelias lintu, minkä moni mökkiläinenkin on huomannut. Mutta se, että kuikka tulee tervehtimään, ei riitä kuvaajalle. Pitää olla luotettava tapa päästä sen lähelle.

– Rakensin kelluvan erikoispiilokojun, jonka avulla totutin kuikat läheisyyteeni. Minulla oli kamera, kuivapuku ja räpylät. Aamuyöllä, kun kuikat vielä nukkuivat, räpylöin niiden lähelle.

Kuvaaja onnistui voittamaan linnun luottamuksen:

– Kerran kuikkaemolla oli kaksi aivan muutaman päivän ikäistä poikasta. Järvelle laskeutui vieras kuikka. Emo meni sitä vastaan ja jätti poikaset aivan minun eteeni, ehkä kymmenen metrin päähän.

– Tunnin ajan ihmettelin ja kuvasin niitä poikasia. Se oli yksi hienoimpia luontoelämyksiä, mitä minulla on koskaan ollut.

Porvoossa asuva Leivo on tehnyt suurimman osan kuvaustyöstä Uudellamaalla, mutta näyttelyssä ja valokuvakirjassa on kuvia myös muun muassa Pohjois-Savon Juojärveltä sekä Virosta, missä Leivo oli taltioimassa muuttomatkaa.

Mauri Leivo on luonnehtinut kuikkaa sielunlinnukseen.

– Kuikka on vesiluonnon kuningaslintu. Se huikea ääni ja ne kaukana selällä näkyvät käärmekaulat, kaikessa siinä on jotakin hyvin mystistä.

– Siinä tiivistyy suomalainen hieno järviluonto, kaikki ne maisemat ja kesä tietenkin.

Osa kuikan mystisyydestä johtuu Leivon mukaan sen pitkästä historiasta. Kuten Leivon kirjan nimikin kertoo, kuikka on todellinen alkulintu. Se on säilynyt muuttumattomana kymmenen miljoonaa vuotta.

– Kun kuikan ulkonäköä miettii, onhan siinä hyvin paljon liskomaisuutta. On helppoa kuvitella, kuinka se on polveutunut muinaisista matelijoista ja lentoliskoista.

Leivo on optimistinen linnun tulevaisuuden suhteen.

– 80–90-luvuilla näytti välillä huonolta, mutta nyt kanta on ehkä jopa kasvanut. Alkukantainen lintu on sopeutunut ihmisen lisääntyneeseen läsnäoloon paremmin kuin olisi voinut ajatellakaan. Monet kuikat ovat lisääntyneet vilkkailla ulkoilujärvillä.

Leivo arvelee, että ilmaston lämpeneminen on kuikan kannalta hyvä asia. Se mahdollistaisi, että poikaset pääsisivät veden varaan ennen juhannusta.

Tällä hetkellä moni juhannuksenviettäjä tärvelee pesinnän tietämättään. Mystinen lintu väistyy ihmisen mekastuksen tieltä, ja pesä jää variksen tai minkin armoille.

Leivo on sanonut, ettei pyri kuvissaan dokumentaarisuuteen.

– Perinteisesti luontokuvaaja pyrkii ottamaan hyviä, teräviä kuvia ja esittämään juuri sitä, mitä näkyy. Vuosien varrella olen ruvennut miettimään omaa luontosuhdettani.

– Minulle luonto merkitsee salaperäisyyttä, tunteellisuutta ja runollisuutta. Jos olen luontokuvaaja ammatiltani ja haluan tuoda omaa luontosuhdettani esiin, pelkät dokumenttikuvat eivät siihen riitä.

– Käytän joskus hyvinkin voimakasta vedostusta saadakseni kuvaan tietyn tunnelman. Manipulaatiota en harrasta; en lisää kuvaan mitään, mikä siihen ei kuulu.

Leivo huomauttaa, että mikään luontokuva ei kerro koko totuutta.

– Parhaana esimerkkinä ovat suurpetokuvat. Ne ovat mielettömän järjesteltyjä, mutta jostakin syystä sitä ei haluta näyttää katsojalle. Halutaan antaa kuva, että peto on vain sattunut kohdalle.

Kuikka, veden lintu -luontokuvanäyttely Kuopion museossa 9.5. saakka.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.