Inhoromanttista realismia

Jouko Lempinen

Kansallismaisema

Maalauksia G12-galleriassa 24.1. saakka.

Lappeenrantalainen

Jouko Lempinen

maalaa irvokkaan taitamattomasti, tallentaen omalla tavallaan maisemaa, niin ulkoista kuin sisäistään. Näyttely on kokonaisuus huonomaalausta, harmaita kuolinnaamioisen oloisia kasvoja ja kehoja, sammuneita ja likaisia värikenttiä ja kansakoulumaista maisemantallennusta. Tämän lisäksi taiteilija epäonnistuu järjestelmällisesti maalaamisen perusasioissa, kuten perspektiivin ja kehon mittasuhteiden toistamisessa.

Tahallinen huonosti maalaaminen on taiteenlaji, jonka hallitsee vain taitava maalari. Taitava maalari jättää teoksiinsa usein merkkejä osaamisestaan. Lempisen maalauksista näitä on etsittävä suurennuslasilla.

Pahimmillaan Lempisen teokset ovat suuria ja latteita tutkielmia rumuudesta ja vääristyneistä figuureista. Niin rumia, että sen on melkein pakko olla tarkoituksellista.

Näyttelyn parasta antia on katsojan omassa päässä heräävä kysymys siitä, häiriköikö taiteilija tahallaan katsojan esteettistä silmää ja piruilee päin naamaa, vai onko kyseessä vain surkean taitamaton tekijä?

Täysin kädetön maalari Lempinen ei ole, sillä Kansallismaisema-teos sisältää omakuvan, joka on yllättäen kauniisti ja valokuvamaisen onnistuneesti luotu. Samassa maalauksessa levittäytyy maisema, jonka työstämiseen taiteilija ei ole niinkään syventynyt. Se muistuttaa etäisesti jotakin kauan sitten kadonnutta, vintille pölyttymään jätettyä maalausta, joka tuoksuu homeelle ja kansakoululle. Jännittävää on pohtia, kuinka tuore maalaus voi näyttää näin valmiiksi kulahtaneelta ja nuhruiselta.

Taiteilijan kädenjälki tuo läheisesti mieleen Elias Garcia Martinezin freskon Ecce Homo, joka taannoin joutui hyväntahtoisen mummelin restaurointiyrityksen uhriksi. Laituri esittelee lapsifiguurin, jonka oikea käsi roikkuu torson jatkeena kuin makkarapötkö. Aino taas on vedessä kahlaava tyttö, joka kasvojen rakenteesta päätellen on noin 30-50-vuotias mies tai nainen. Samaa iätöntä vanhuutta on Oma markka -teoksen pojassa.

Näyttelyn perusvire on harmaa ja lattea. Lempisellä on silti yksi havaittavissa oleva hyvän maalarin merkki maalauksissaan. Se on tapa saada punaisen, oranssin ja umbran sekoitukset hehkumaan, yhdessä, oudosti ja mystisesti.

Sari Hakala

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.