Jarmo Mäkilä palaa lapsuuteen

Jarmo Mäkilä

Poikien leikit

Porin taidemuseo, 2.9.2012 saakka

Jarmo Mäkilä (s. 1952) on sukupolvensa keskeisiä kuvataiteilijoita. Pitkän ja näyttävän uransa Mäkilä aloitti 1970-luvun työläisrealismilla. Postmodernissa vaiheessa hän lainasi maalaustaiteen historian myyttisiä aiheita siirtyäkseen 1990 -luvulla käsittelemään nykymyyttejä, joiden aiheet liikkuivat sarjakuvahahmoista pornotähtiin.

Viimeiset kymmenen vuotta Mäkilä on jälleen kerran luonut nahkansa ja astunut kipeimmälle alueelle: omaan lapsuuteensa. Tämän uuden tulemisen aikana ilmaisuun on tullut maalauksellista mehevyyttä ja kookkaiden öljymaalausten rinnalle ovat ilmestyneet veistokset ja esinekoosteet, joiden alkuperä on 1950-luvun Raumalla vietetyssä lapsuudessa.

Porin taidemuseoon rakennettu Poikien leikit -näyttely on pitkän uran vaikuttava synteesi.

Mäkilä on sekä kunnianhimoinen että taitava tekijä. Hän ei ole kaihtanut ajassa olevien trendien hyödyntämistä ja käyttänyt kaikkea tarvittavaa aineistoa häikäilemättä tekniikalla, jonka jälki on välillä ollut liiankin siloista.

Näyttely on sekä osaava että vapaa. Mäkilän käsittelyssä ovat kaikki ne asiat, jotka kuuluvat jokaisen 1950-luvulla lapsuutensa eläneen suomalaisen miehen muistiarsenaaliin. Kookkaissa maalauksissa ollaan koulussa, kotona tai poikien leikeissä. Silloin, kun ei olla koulukurin armoilla tehdään salaisia riittejä, joiden sisällöt muistuttavat aikuisten maailman joukkokäyttäytymistä.

Maalausten henkilöt ovat saman pikkupoikahahmon klooneja. Tämä samannäköisyys luo maalauksiin ristiriitaisen tilan, jossa asiat kylläkin tapahtuvat oikeissa paikoissa, mutta ovat läsnä tavoittamattomana, hitaasti liikehtivänä tapahtumaketjuna.

Maalausten maaginen realismi saa lisäarvoa suureen tilaan rakennetuista veistoksista ja esinekoosteista. Keskeinen ready-made-veistos on Mäkilän lapsuudenkoti, tyypillinen sodanjälkeinen omakotitalo. Se on suurena kuvavedoksena seinällä ja esiintyy muutamaan otteeseen pienoismallina, joista eräs on nimetty Seittien linnaksi.

Kaiken joutomailta tutun kaman keskelle on pystytetty joukko toistensa näköisiä, savesta prässättyjä pikkupokia, jotka kuivuessaan murenevat takaisin maaksi näyttelyn kuluessa.

Mäkilä onnistuu monimutkaisen teeman haltuunotossa. Sodanjälkeinen lapsuus oli monelle ankeaa aikaa. Näyttely ei varsinaisesti osoittele mitään tiettyjä, historiallisesti todennettavia tapahtumia. Asiat esitetään “oikeiden”, ajalle tyypillisten esineiden ja kuvan keinoin tehdyn illuusion kautta. Ristivalotus luo outouden ilmapiirin, jossa ollaan sekä kuvitellun että toden vietävänä.

Lapsuuden kokemattomuus kääntyy julmien riittien täyttämäksi selviämistaisteluksi , jonka mallit ovat tuntemattomassa aikuisten maailmassa.

Näyttelyssä mieleeni nousi William Goldingin kirja Kärpästen herra. Ja kas: yksi installaatioista lainaa teoksen nimeä. Teemojensa tiukassa käsittelyssä Mäkilän Poikien leikit liikkuu hyvin korkean taiteellisen osaamisen tasolla: se luo maalausten ja tilateosten yhteissummana todellisuuden, joka on mahdollinen saavuttaa vain kuvataiteen keinoin.

Jaakko Rönkkö

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.