Tiikerinpiirtäjä loistossaan

Leena Luostarinen

Tiikerinpiirtäjä

Helsingin Taidehalli 12.1.–3.3.2013

Tänä vuonna 85-vuotissyntymäpäiväänsä viettävän Helsingin Taidehallin yksi keskeisiä taiteilijoita on taidemaalari Leena Luostarinen (s.1949). Taidehallin uusin näyttely esittelee hänen tuotantoaan viiden vuosikymmenen ajalta.

Paikka ei voisi olla sopivampi. Helsingin Taidehalli on ensinnäkin parhaita näyttelysaleja ja Suomen taiteen näyttämö, jossa on nähty lukuisia manifesteja ja komeita tulemisia.

Luostarisen kohdalla tämä tarkoittaa vuoden 1981 Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyä, jossa hän sai seuran ensi kertaa jakaman tunnustuspalkinnon. Tämä esiintyminen avasi Suomen maalaustaiteessa uuden, vapaan kauden, johon liitettiin myös postmodernin nimilappu.

Lukuisia maalauseleitä myöhemmin Luostarinen valittiin kaikkien aikojen nuorimmaksi Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilijaksi vuonna 1988.

Perjantaina auennut, Suomen Taideyhdistyksen organisoima Tiikerinpiirtäjä-näyttely näyttää osan Luostarisen taiteilijantien suuresta loistosta.

Näyttelyn kuraattori Otso Kantokorpi on joutunut painimaan tilanpuutteen ja runsaan materiaalin kanssa. Vaikka näyttely on liki satanumeroinen ja ripustettu erittäin täyteen, näyttelystä jäi pois lukuisia merkittäviä teoksia.

Esittelemättä jää muun muassa Luostarisen graafinen tuotanto. Hän työskenteli 80-luvulla Tuhkan työhuoneella ja teki sarjan litografioita.

Suurten maalausten rinnalle Kantokorpi on valinnut luonnoskirjoja, joissa näkyy taiteilijan luonnosteluvaiheen perusteellisuus ja kansatieteellinen pikkutarkkuus. Luonnokset ovat aina valmistelua johonkin suurempaan ja esimerkiksi museoesinepiirroksissa värit ja muut merkittävät yksityiskohdat on dokumentoitu tarkkaan.

Näyttelyssä pääpaino on 1980-luvun voimakkaissa, eksoottisissa maalauksissa. Myöhemmin tämä vimma tyyntyi lyyrisemmäksi tekotavaksi.

Suomen taiteen 1970-luku oli sisäänpäin kääntynyttä, poteroihinsa jähmettynyttä ja kommunikoimatonta. Uudet tuulet alkoivat kuitenkin puhallella ja kohmeinen urvotus vaihtui ilmaisun vapautumiseen. Eurooppalainen uusekspressionismi oli esikuva maalauksen uudelleen tulemiselle.

Vuosikymmenen vaihtumista säesti modernismin kaavamaisuutta kritisoiva postmoderni avautuminen. Käytännössä tämä tarkoitti suljettujen kaanoneiden sijaan vaikutteiden ottamista ja vapaata uustulkintaa. Kuvataiteessa puhuttiin postmodernista siteeraamisesta.

Leena Luostarisen esiintyminen Helsingin Taidehallin vuosinäyttelyssä vuonna 1981 oli kauaskantoinen, merkittävä ele. Hänen kolme maalausta sisältävä teoskokonaisuutensa oli vapaan, avoimen maalarin omaääninen, mykistävä tuleminen. Maalausten aiheet olivat periromanttisia haaremimaalauksia – esikuvana ranskalaisen Delacroixin teokset.

Vaikka Luostarinen oli valmistellut uutterasti tulemistaan, tämä yksi esiintyminen ja sen jälkeinen intensiivinen työskentely nostivat hänet viime vuosisadan lopun merkittävimmäksi maalariksi.

Lopullisen läpimurtonsa Leena Luostarinen teki Galleria Sculptorin yksityisnäyttelyssä Helsingissä 1981. Hänen aiheensa olivat nyt villin romanttisia, eksoottisia eläinkuvia, päätähtenä erilaisissa valaistuksissa levollisena makaava, majesteettinen tiikeri.

Luostarinen ei ole romantikkona haaveilija. Hän on matkustellut ympäri maailmaa niihin paikkoihin, joissa hän on löytänyt eniten kauneutta ja valoa. Egypti, Tunisia, Indonesia ja Intia ovat paikkoja, joiden kulttuuri näkyy maalauksissa ja piirroksissa.

Tässä Luostarinen on osa pitkää eurooppalaista taiteilijajatkumoa. Lukuisat taiteilijat ovat hakeutuneet uusiin maisemiin, tunnettuja ovat Henri Matissen ja Paul Kleen matkat.

Uran edetessä Leena Luostarisen aiheet muuttuivat tiikereistä liskoeläimiksi ja luontokuviksi. Useimmiten teosten lähtökohta on johonkin kulttuuriin liittyvä esine tai taideteos kuten indonesialainen varjoteatterinukke tai intialainen pienoisveistos.

Luostarinen tunnetaan eksoottisesta kuvastostaan. Kuitenkin tämän helposti lähestyttävän pinnan alla on joukko ominaisuuksia, jotka kantavat kirjallisen aiheen ohi.

Ensimmäiseksi teokset ovat erittäin fyysisiä. Maalaukset ovat kookkaita; niiden ääressä ymmärtää, että maalaaminen on vaatinut taiteilijalta kaiken ruumiillisen ulottumisen.

Toiseksi myös maalausjälki on vahvaa ja puhuttelevan elemäistä; 80-luvun maalauksissa on kiihkoa, joka antaa niille ajasta irti olevan, intensiivisen läsnäolon.

Kolmanneksi piirtäminen, väri ja maalaaminen ovat yhtä. Näin muodostuu vapaata mutta sisällössään tarkkaa kuvaa, joka on lähellä kirjoittamista mutta kulkee kauaksi sanan ulottumattomiin kuten aidon maalaamisen pitääkin.

Taiteilijaominaisuuksiensa vuoksi Leena Luostarinen on maalarina jo ikonin asemassa.

Harvemmin hänen taiteilijakuvaansa kuitenkaan liitetään feminismin alaviitettä. Kuitenkin hänen kädenjälkensä on selvästi vaikuttanut jäljessä tuleviin naismaalareihin.

Selkeäksi tämä erikoisasema tuli jutellessani erään nelikymppisen naistaiteilijan kanssa. Hän kertoi, että taidekoulussa 1990-luvulla hänen ensimmäiseksi esikuvakseen tuli Leena Luostarinen, jonka teokset osoittivat, että nainen voi olla taiteilija täysin omilla ehdoillaan. Luostarisen taide edusti kertojalle esimerkiksi kelpaavaa perinaisellista ilmaisua ilman poliittista alaviitettä.

Jaakko Rönkkö

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.