Mitäänsanomatonta kommentointia

Andersson Dance

Name of the Next Song

Kulttuuriareena 44:ssä 15.6.

Mitä pitemmälle ruotsalaisen Örjan Anderssonin koreografia Name of the Next Song eteni Kulttuuriareenan näyttämöllä, sitä enemmän minua mietitytti, miksi en innostu.

Kaikki oli periaatteessa ok. Liikekieli oli sinänsä monipuolista ja vaihtelevaa nykytanssia, tanssijat osasivat asiansa ja Bj Nilsenin livenä toteuttama musiikkitausta oli sellaista pieniä yksityiskohtia sisältävää äänitapettia kuin nykytanssissa tapaa olla. Kokonaisuus jäi kuitenkin koskettamatta.

Koreografian tekeminen on periaatteessa mieleen pulpahtavien liikkeiden laittamista jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta jos liikkeillä ei ole sen enempää tarkoitusta tai sisältöä, enkä nyt tarkoita tarinaa tai tunteita, ne eivät mielestäni riitä. Niistä puuttuu silloin intohimo.

Ehkä siitä oli kysymys, sillä välillä tuntui siltä, että Udo Haberlandin luomien valojen tarkoitus oli vain elävöittää ja värittää esitystä ilman sen kummempia yhteyksiä itse tanssiin. Hän onnistuikin luomaan, varsinkin loppujakson valotuhkasateessa, hyvinkin kauniita näkymiä, jotka tosin välillä hämäryydessään lähes hävittivät tanssijat näkyvistä.

Andersson sanoo halunneensa koreografiassaan käsitellä aikaa ja tilaa ja niiden suhdetta. Mitään uutta tai kovin erilaista en tämän teeman käsittelystä esityksessä löytänyt. Tanssi eteni melko tasatempoisesti pysähtyen aina välillä liikefraasien tai asentojen välillä sen kummemmin tyhjää näyttämötilaa kommentoimatta.

Toinen esityksen teema oli luonto ja barokin maalaukset, mutta tätä en olisi ilman käsiohjelmaa keksinyt. Nyt ymmärsin, että blackoutin katkomat asetelmat pohjasivat ranskalaisen barokkitaiteilijan George de la Tourin maalauksiin.

Name of the Next Song oli sellainen nykytanssiesitys, jonka kyllä katsoo, mutta josta ei jää kovin painavaa jälkeä. Siksi en ihan ymmärrä, miksi se oli mukana tämänvuotisella Tanssiviikolla, jonka teemaksi selvästi on nousemassa tanssin uudet suunnat ja kehitys.