Sankai Juku: Utsushi - kahden peilin välissä

Kuopion kaupunginteatteri 17.6.

Sankai Juku on maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia butotanssiryhmiä, joka ensimmäisen kerran hätkähdytti ja lumosi katsojansa Tanssiviikolla vuonna 1991 ja uudelleen vuosikymmenen lopussa.

Japanissa 1960-luvulla kehittynyt nykytanssimuoto oli länsimaissa 1990-luvun alussa vielä jotain aikamoisen uutta. Buto tanssimuotona lähtee vahvasti tanssijasta itsestään ja sen tunnusmerkkejä ovat valkoiseksi kalkitut tanssijat, minimalistiset liikkeet ja hitaus.

Myös alastomuus ja liikkeiden rujous ovat kuuluneet siihen, ja välillä se on koetellut voimakkaastikin katsojansa kauneuskäsityksiä.

Sankai Jukun perusti vuonna 1975 Ushio Amagatsu, joka johtaa ryhmää edelleen. Amagatsulle butossa tärkeää on ihmisen ja luonnon välinen yhteys sekä ihmisen universaalisuus. Hänen usein elämää ja kuolemaa käsittelevät teoksensa on totuttu tuntemaan kaikkia aisteja hivelevästä unenomaisesta kauneudesta.

Kaupunginteatterissa nähty Utsushi – kahden peilin välissä on Amagatsun vuonna 2008 luoma koosteteos, johon hän on yhdistänyt osia aiemmista töistään aivan ensimmäisestä isommasta Kinkan Shonen -teoksestaan lähtien. Yksi syy koosteen tekemiseen oli, että näin ohjelmistosta poistuneet teokset saisivat uuden elämän.

Amagatsu on kuitenkin työstänyt ja sovittanut vanhojen teoksiensa osia niin, että tuloksena on aivan uusi itsenäinen teos, jota ei osaisi ajatella koosteena, ellei tietäisi sen taustaa.

Maailma, myös tanssimaailma, on muuttunut 90-luvun alun jälkeen. Buton vaikutuksia on vuosien kuluessa näkynyt useammankin koreografin töissä, eikä buto tanssi- ja taidemuotona ole enää niin radikaali kuin syntyessään.

Ehkä siksi Sankai Juku ei nyt tehnyt minuun niin järisyttävää ja unohtumatonta vaikutusta kuin ensivierailullaan.

Utsushin omalakinen maailma oli edelleenkin yksinkertaisuudessaan ja outoudessaan erittäin kaunis niin visuaalisesti kuin äänellisestikin. Edelleenkin esityksen sisältö pakeni lopullisia tulkintoja ja antoi vapauden ymmärtää teoksen miten halusi. Ihailin kuuden miestanssijan äärimmäisen keskittynyttä tanssia, jossa pienimmälläkin sormen liikkeellä oli huikaiseva merkitys.

Kaiken nykymaailman ylivirittyneisyyden ja väkivaltaisuuden keskellä oli lähes terapeuttista nähdä ja kokea teos, joka liikkui paljon suuremmissa ja universaaleimmissa maailmoissa silti tiukasti myös nykyhetkeen kiinnittyneenä.

Esityksen rakenteessa vuorottelivat neljän tanssijan ryhmäosuudet ja duetot. Alkukohtauksessa laajoissa valkoisissa hameissaan istuneet miehet olivat kuin salaperäisiä, hitaasti aukeavia kukkia veden pinnalla. Aivan toisenlaisia ajatuksia syntyi naamiokasvoisista, jopa agressiivisen kiihkeästi tiukassa muodostelmassa liikkuneista tanssijoista kouristuneine sormineen.

Vaikka tanssijat olivat välillä hyvinkin lähellä toisiaan ja toistivat samoja liikkeitä, vaikutelmaksi kuitenkin jäi, muutamaa duettokohtausten kontaktia lukuun ottamatta, että kukin liikkui yksinään omassa universumissaan. Oikeastaan aika lohduton näkemys, jos näin oli.

Sankain Jukun Utsushin saaminen Tanssiviikolle oli kuitenkin mielestäni yksi tämän vuoden tärkeimpiä vierailuja. Esitys todisti, että loppuun asti ajateltu ja hiottu liikkeellinen, äänellinen ja visuaalinen maailma ja sen synnyttämä kauneus koskettaa ja lumoaa kulttuurien välisistä eroista huolimatta.

Annikki Alku

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.