Avioparit hukuksissa

Riksteatern

Dödsdansen & Vi har det bra

Vierailuesitys Kuopion kaupunginteatterissa Yhteiskoulun näyttämöllä 14.11.2012

Oli jokseenkin liikuttavaa Riks-teaternin kahden näytelmän välisellä paussilla Kuopiossa kohdata kunnioitettavan varttunut pari, ensin kahvipöydässä ja sitten vielä ulkona, jossa he tekivät väliaikakävelyn tiukasti käsi kädessä ja toisiaan liki. Liikuttavalta tämä läheisyys tuntui siksi, että Riksteaternin esityskokonaisuuden ensi puolisko oli August Strindbergiä, Dödsdansen, parisuhteen helvetiksi mielletty teos.

Eva Maria Benavente Dahlin on tiivistänyt sovituksestaan Kuolemantanssin, joka ei ole ihan uskollinen Strindbergille. Dritëro Kasapin ohjauksessa on syntynyt alkuperäistekstin naturalismia modernimpi, absurdin teatterin muotoa lähestyvä esitys.

Etäisellä linnoitussaarella raskaan menneisyyden verhoama vanhahko aviopari odottaa kuin Samuel Beckettin draamassa jotain tapahtuvaksi. Odottaa ehkä uutta asennetta itseltään tai kumppanilta, erilaista reaktiota, toisenlaista repliikkiä sekä myös ja ratkaisevasti kolmatta henkilöä ja ulkomaailman viestiä telekojeesta, joka saarella nakuttaa.

Katsojalle näyttämö heijastaa puolisoiden kiinni juuttunutta ahdistusta, sisäiseksi tapahtumattomuudeksi tylsistymistä, toisesta toiseen peilautuvaa pettymystä ja menetystä.

Lataus on strindbergiläinen, sähköinen, tunkkainen ja painostava.

Kuopiossa esitys nauratti katsojia näytelmän koomisista vivahteista huolimatta kenties tarkoitettua enemmän, sillä kyllä Dödsdansen tällaisenaankin välittää lähinnä epätoivoa.

Sylvia Rauan ja Benjamin Moliner tulkitsevat tykistökapteeni Edgarin ja hänen vaimonsa Alicen suhteen painolastia niille rajoille, joilla sen vähänkin raikas purkautuminen näyttää mahdottomalta. He myöntävät sen itse, mikä tekee tuskasta, katkeruudesta ja odotuksesta entistä ankeampaa ja ankarampaa.

Jimmy Endeleyn näyttelemän Kurt-tuttavan saapuminen saarelle ja poistuminen sieltä tapahtuu seinänraosta konttaamalla. Muutoinkin esitys käyttää absurdeja keinoja. Niiden keskiössä on oleellista, että henkilöt ja kertoja toistavat hiipivällä aggressiolla ladattuja maneereita, eikä kolmas henkilö juuri riko kuviota.

Kurtin ja Alicen välinen hätäinen lemmenyritys jää koomiseksi heitoksi. Lopussa aviopari asettautuu jälleen istumaan ja odottamaan: luultavimmin kuolemaa.

Riksteaternin toinen näytelmä jatkaa vastaavaa teemaa enemmän ja vähemmän saumattomasti nykyajassa.

Kun Dödsdansenin kulissipiirrokset vanhoine esineaiheineen pyyhitään takaseinältä, hahmottuvat tilalle kelmeät palmupuiden muodot. Ne ovat Camilla Blomqvistin komedian Vi har det bra tapahtumapaikkaa.

Etelän matkailusaarelle sijoittuva huvitus poikkeaa Strindbergin Kuolemantanssista oikeastaan vain näennäisesti.

Vuosien tylsän raatamisen ja keskinäisen etäisyyden jälkeen yhteiseen ”paratiisiin” etelän helteeseen lomalle päässyt aviopari näkee ikään kuin mahdollisuutensa. Olisi aika rikkoa liiton viilenneitä kaavoja. Ajatus kilpistyy paikoin sketsinomaisesti ja paikoin tukevammin humoristisesti.

Rauan, Moliner ja Endeley näyttelevät nyt sangen erilaisia henkilöitä kuin Kuolemantanssissa. Mutta strindbergiläinen tämä nykyrealismissaan hupaisa avioliittokuvaelma silti on; ilkeän pisteliäs ja pessimistinen. Näyttelijöiden tilannetaju osuu kohdalleen, ja roolihenkilöiden ajatustenlukutaito on asiaan kuuluvaa.

Raivoa patoutuu ja vaikka sitä myös purkautuu, niin se tapahtuu lyhyesti ja vaisusti kuin hiekkalaatikkoleikissä. Sellainen on koko lomasaaren mureneva unelma, valuvan tiimalasin tuntuma.