Innovaation kauha murskaa sydämiä

SAMI KESKI-VÄHÄLÄ

Kajaanin Seminaari

Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 9.4. Ohjaus Miko Jaakkola.

Kajaanin opettajanvalmistuslaitoksen lakkauttamispäätös vuonna 2010 heijastaa ja konkretisoi yhteiskuntakehityksen jyrää ja suuntaa. Alueellisesti ja tehtäviltään merkittäväksi koettu humanistinen yksikkö työnnetään tehokkaaksi laskelmoidun suurtuotannon pätsiin. Tästä kertoo Kajaanin kaupunginteatterin kantaesitys.

110-vuotiaan Kajaanin Seminaarin lopettamispuheita ja niihin liittyviä asiakirjoja lainataan näyttämölle faktoina. Maineikkaan tradition ja nykytoimivuuden sijasta näissä painottuvat innovaation, strategian ja mut uuspainajaismaisen ilmaisun kliseet.

Lakkauttamispäätöskin kuullaan "oikeana" videoviestinä pääkallonpaikalta Oulun yliopistosta, jonka tiedekuntaan Kajaanin yksikkö kuuluu ja sulautuu.

Sami Keski-Vähälän ajankohtaisnäytelmän muoto juoksuttaa juonta kronologisena pikakelauksena. Esiintyjät kertovat tarinaa kuin perinneteatterin kuoro ja suorassa kontaktissa yleisöön. Tapahtumaselostus viittaa menneeseen kuvaten erityisesti nykyistä.

Alussa kuullaan lapsen uni, joka antiikin draamaa hipaisevaan tapaan ennustaa tulevaa. Vaihtoehtoisina ylihuomiskuvina esitetyistä epilogeista viimeisessä taas kuunnellaan ajankulun havinaa, raunioituvan koulurakennuksen yksinäistä "henkeä", vääjäämättömän ja surumielisen kohtalon ääntä.

Eniten näytelmä liikkuu viime vuodessa, seminaarin madonlukuvaiheissa. Opettajainhuoneen tunnot peilautuvat muutamin tyypittelevin persoonin. Heistä kaksi poimitaan traagisen tilanteen kehystämään komedialliseen perhekuvaelmaan. Aviopari Aila ja Pertti Tuppurainen (Satu Lipponen ja Kari Suhonen) ovat Kajaanin oky:n opettajia.

Koulutusyksikön alasajo hämmentää heitä odottamatta eri suuntiin. Aila omistautuu eduskuntatalolle asti vieviin mielenilmaisuihin seminaarin puolesta. Pertti ihastuu lakkauttamisen "airutmaiseen" kuvajaiseen eli Kajaanin laitokseen siirtymävaiheen järjestelijäksi palkattuun niin sanotusti "trendikkääseen" muutosjohtajattareen (Teija Töyry).

Lapset ja isovanhemmat pyörivät mukana kimarassa hauskoin tavoin.

Vaikka kyseessä on tragikomedia, juonesta kehkeytyy yllättävänkin kevyt. Draamallinen jännite ei muutamista tuskanpurkauksista huolimatta kiristy likikään karrelle asti.

Tempoilu inhimillisyyden ja taloudellisen rakennemuutoksen välissä on silti toteutettu ehyesti. Viihteellistäminen ei laske vakavaa sisältöä upoksiin. Kun kaaos ilmestyy, vastavoimat riehaantuvat eri suuntiin hukuttamatta toisiaan. Huumori tulee kuvioon kuin olosuhteiden kestämiselle tarpeen oleva tasoittaja.

Miko Jaakkolan ohjaus ilmentääkin vastakkaisuuksia. Kainuun lumivaarat kuusineen ja kevättaivaineen kehystävät pelkistetyn ankeaa interiöörilavastusta (Eero Tiittula). Nälkämaan laulusta liu'utaan sujuvasti muun muassa Pelle Miljoonan ja Dave Lindholmin siltaa ja Tapani Hyvösen näyttämömusisoinnein moneen.

Etäisyys politiikan ja työ- ja perhe-elämän välillä hahmotetaan railakkaasti. Päättäjäpuheiden karikatyyrit ovat paljaspiippuista satiiria. Ihmisten arki on kotoista puolihupailua.

Esitys ottaa tarinan haltuunsa ja puhuttelee yleisöä sekä uutismaisella otteella että välittömällä tunnelmalla. Jos osatyöt muutenkin loksahtavat kohdilleen, Juha Häkkäsen humoristinen skaala on erikseen yliveto.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.