Iso pala Mukkaa

Siilinjärven Teatteri Maa on syntinen laulu

Kesäteatteriksi poikkeuksellinen ja jo sellaisena haastava, romaanina Lapin kaamokseen sijoittuva Maa on syntinen laulu alkaa ja loppuu veisuulla. Siilinjärvellä asetelma saa jopa miettimään Timo K. Mukan Syntisen laulun tasoja uudesta, murrosikäisen pojan näkökulmasta.

Esityksen avaa ja sulkee nuori Hannes. Hanneksen kokemana lyyrinen naturalismi avautuu juuri niin kuin ohjaaja Topi Mikkolan on tarkoittanut. Kaikki tapahtumat näyttäytyvät mielipuolisina ja kuoleman merkitseminä.

Tummuus kehystää Mäntyrannassa Siilinjärvellä näkemyksen tummuutta kehystetään hurmosuskonnollisuuden tartuttamilla mustiin puetuilla joukkokohtauksilla. Lisäksi Mäkelän äijän hautaus korostuu näytelmän keskipisteeksi. Se näytellään kestoltaan viivytettynä etunäyttämöllä; kohdassa, johon esitystä olisi kannattanut sijoittaa paljon enemmän.

Siilinjärvellä tapahtumia sen sijaan levitetään kauas sivumetsikköön kuuluvuuden ja näkyvyyden äärirajoille. Tämä kuvastaa työn sisällöllistä etäisyyttä.

Kovin vaikuttavaa Mukkaa en Siilinjärvellä koe. Leveällä näyttämöllä on kolme huoneinteriööriä. Toiminnallisesti niiden tehtävä ei ole oleellinen tai edes välttämätön.

Silloinkin kun näyttelijät ovat "sisätiloissa", he ovat kaukana, mikä heikentää ajatuksen välittymistä.

Väkinäinen itku Kalle Luotosen dramatisoinnin kulkua kehystävät Kaj Chydeniuksen laulut, joissa on Mukan väkevä, balladin tunnelmissa herkkä ja samalla painava poljento. Siilinjärvellä musiikin yhdellä kertaa totinen ja hento tulkinta (laulajat Krista Karppinen ja Anna Kaarakainen) antaa esitykseen omanlaista, raakoihin tapahtumiin nähden vastakohtaista ilmettä.

Näyttelijöille Mukan maailma on niin iso pala, että jotain jää kurkkuun kiinni, eikä esimerkiksi itku, esityksen oleellinen elementti, ole irrota vailla väkinäisyyttä.

Toisekseen eräät hirvittävyydet, kuten takaa-ajo pitkin metsää kirves tappamistarkoituksella tanassa, saavat hieman tahattoman komiikan vivahdetta.

Kritiikkinsä Siilinjärvi nimenomaan ansaitsee. On käyty lujasti kiinni sellaiseen talvisen traagiseen aiheeseen, mihin harva kesäteatterihupailujen maassa rohkenee.

Vaikka ryhmä on tekstin seksuaalisen ja hengellisen naturalismin kanssa nähdäkseni vieraalla maalla, ei enempää karkeuksiin kuin runollista puolta ilmentävään musiikkiin ole tartuttu saavutuksitta.

Sopiva Martta Alisa Nissinen on Martan osassa lähes romaanin mielikuvia vastaava. Hän näyttelee enemmän epäröiden kuin sumeilematta. Siksi roolissa on mukana 20-vuotiaan tytön hämmentyneisyyden ja luonnonlapsen välittömyyden lisäksi osaan sopivaa sivullisuutta.

Rauno Taskinen traagisesti tulistuvana Juhani-isänä tuo näkyviin myös henkilön haavoittuvaa ja sellaisena pehmeää puolta. Pirjo Luostarinen Juhanin vaimona taas kuvastaa näytelmän koko kyläyhteisössä vallitsevaa ymmällään oloa ja raatelevuutta omalla, lopen avuttomaksi heittäytyvällä tavallaan.

Hannes-pojan äänitehostein korostettu sielunmaisema siis antaa lähtökohtaa tulkita kokonaisuutta hallitsevia painajaisia. Paavo Kääriäinen näyttelee henkilönsä yksiviivaisen hädän elkein. Se ei tässä esityksessä ole huono asia.

Totisuus jatkuu muissa osissa. Nähdään erikoinen esitys, joka parista lapsinäyttelijästä huolimatta on parempi jättää perheen pienimmiltä väliin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Lämpimät illat innostivat kesäteatteriin