Kalle Päätalon jätkä iisalmelaispotretissa

Teatteri

Iisalmen Teatteri

Lentojätkä. Vikke Nilon tarina

Kulttuurikeskuksessa 11.11.

Vikke Nilo lähtee kunnalliskotiin kolmella taksilla. Yhteen asettuu mies, toiseen laittautuu reppu ja kolmanteen pistetään saha. Tahtomatta ja uhmapäissä hän sinne näin menee ja vain todetakseen, ettei se hänen kotinsa ole. Vanhenevan kulkurijätkän sopii palata metsään ja kuunnella kuoleman kutsu lempeämmin, poroon sulautuen.

Pentti Pesän Päätalo-sovituksen toinen jakso kuluu enimmäkseen kunnalliskodin tartuttamassa kummajaismaisessa tunnelmassa. Viken kämppäkaveri Koppiaismäki elelee maanisen oloisesti omissa maailmoissaan, eikä jätkälle löydy hengenheimoa sieltä muutenkaan. Hoitajien komennossa on kurinpitohenkeä, mikä on Viken kokemusten ja käsitysten kannalta peräti torjuttava elementti.

Nilo, huutolaispoika ja metsämies, on oman tien kulkija. Tähän näytelmä viittaa ylipäätään; kontaktissa muun muassa isäntiin, emäntiin, herroihin, kirkkoherraan.

Iisalmen Teatterissa syntyy Viken lapsuudesta alkava potretti, jossa Hannu Parviaisen tulkitsema nimiosa osoittaa sitkeän ja ymmärrykselleen sopimattomia olosuhteita vierastavan luonteensa. Sama inhimillinen jäärä hän on tilanteesta tilanteeseen, lämpimiä ajatuksia herättävä savottamiehen ja luontoihmisen perikuva.

Parviainen tekee kelpo roolityön, totisen, vähän veitikkamaisen ja puhuttelevan. Olkoon että vuosien karttuminen näyttäisi vaativan hahmoon lisää sävyä ja jännitettä.

Kaari, draamallisesti kiintoisa liikerata, ei ylipäätään ole Pesän ohjauksen vahvoja puolia. Särmikäs esittelevyys on tulkintakerroksia ensisijaisempi. Aihe ja sen laajuus toki puolustelevat tyyliä.

Samalla henkilöitä veistetään liioittelevaan ja viilun verran karikatyyriseen suuntaan teroitetulla kirveellä. Antaumuksellisuus leijuu ilmassa, mutta ei edes huumorin osalta kasva aivan eloisaksi.

Näytelmässä on mukana Kalle Päätalon kansanläheisen kerronnan lyijykynä. Vaikka esitykseen löydetään myös realismin ja mielikuvituksen värikkäämpi pensseli, se vaikuttaa teatteriesityksen tarpeisiin ohuelta.

Lauluosuudet välttävät turhaa mahtipontisuutta, mutta varovaisuus ei koidu vain eduksi.

Viimeisen savotan ja Kairankävijän luonnoksena Lentojätkä näine varauksineen toimii Hannu Parviaisen keskeisroolin ympärillä kohtalaisesti. Näyttelijöiden puheeseen jää paljon yksivakaisuutta ja kireyttä, mikä paikoin kuitenkin värähtää herkäksi, sulaa miedoksi sydänääneksi tai erottuu persoonallisempana otteena aiheeseen, kuten vaikkapa Anna-Liisa Laihon tai Jouni Kaurasen töissä.

Omalla tavallaan näin on myös näytelmän väriläiskässä, Pertti Mykkäsen Koppiaismäessä.

Lähes kaikki näyttelijät esittävät useampia rooleja. Vahva asenne tuotannon haasteisiin välittyy.

Teatteri on vihdoin päässyt iisalmelaisryhmien toivomaan Kulttuurikeskuksen Säisä-saliin. Takanäyttämön pimeys paikoin oudoksuttaa, mutta enempää se kuin viitteellisistä puurakenteista koostuva lavastus eivät sodi sisällöllistä kokokuvamaisuutta vastaan.

TEPPO KULMALA